Born to die, tai sitten ei.

Olin eilen selvinpäin. Ei tuntunut edes pahalta, päinvastoin - nautin siitä, että järkeni oli kirkas ja että tiesin kokoajan mitä teen ja missä menen. Selvinpäin ollessaan myös hoksaa selkeämmin, miten ystäväni käyttäytyvät humalassa: yksi hukkaa laukkunsa, toinen on mustasukkainen ilman syytä, kolmas huutelee vieraisiin pöytiin röyhkeästi, neljäs keikuttaa persettään tanssilattialla saadakseen miehiltä huomiota. Surullista.

Ei ole ollut minkäänlaisia alkoholiviekkareita, mutta jostain syystä olen sekä eilen että tänään ollut kovin surullinen. Kenties se johtuu siitä, että ilman alkoholin antamaa armeliasta turrutusta huomaan, millaisia me olemme.

Näin tänään ensimmäistä kertaa neljään vuoteen erään sukulaiseni. Hän keskusteli avovaimonsa kanssa jostain yhteisestä ystävästään..

"Se on niin täysi alkoholisti, se ei havahdu ennenkun joutuu sairaalaan. Sillä on nyt takana neljän päivän putki, ja oon tosi huolissani."

Purin huulta, ja mietin mitä sukulaiseni sanoisi, jos kertoisin kirkkain silmin, että itselläni on takana noin 42 päivän putki. Toisaalta, eikös Linnunradan käsikirja liftareille -kirjassa sanota, että elämän tarkoitus on 42? Kaikki on kovin suhteellista.

Olen löytänyt Kiirasta itselleni niin hyvän ystävän, etten meinaa itsekään uskoa tätä todeksi. Se vaan myötäelää kaikessa, enkä keksi mitään mistä en voisi sille puhua. Minä olen kiitollinen, tällä hetkellä kaikesta.

Olen myös haksahtanut erääseen ihmiseen turhan pahasti. En usko että hän tietää sitä, ja toivon ettei saakaan tietää. Ei ihmissuhteita alkoholistille, se kun menee ja tuhoaa ne kuitenkin.

Omituinen olo -

kaikesta huolimatta minä olen onnellinen.