Murtunut illuusio.

Olen pohtinut muutaman päivän kiinnostavaa kysymystä. Kysymys on sinänsä hölmö, turha, ja lapsellinen, mutta jollain lailla se minua kiehtoo.

Tuleeko minusta koskaan mitään?

Syy siihen, miksei kyseistä kysymystä tarvitsisi lainkaan esittää, on yksinkertainen: minähän olen jo jotain. Olen saavuttanut elämässäni paljon - minulla on työpaikka, rakastava perhe, maailman parhaimpiin ihmisiin lukeutuvia lojaaleja ystäviä, ja uskomattomin tyttöystävä mitä kuvitella saattaa.
Siitä huolimatta en ole tyytyväinen. Pohdin ystäväni kanssa syitä yleiseen ahdistuksensekaiseen tyytymättömyyteen:

- Raha-asiat ovat todella heikolla tolalla. Velanperijöitä ja perintäkirjeitä puskee joka suunnasta.
- Itsetunto tai -varmuus eivät ole läheskään samalla tasolla kuin ennen, ja depressiofiilikset nousevat pintaan ajoittain hyvinkin voimakkaina.
- Tyytymättömyys ulkonäköön elää voimakkaana: olut turvottaa, kasvot ovat kalpeat, ja silmät väsyneet.
- Tuntuu, ettei kykene kunnolla mihinkään pitkäjänteiseen harrastusten tai töiden saralla.
- Tunne siitä, että tuottaa jatkuvasti pettymyksiä muille, eikä milloinkaan riitä tai ole tarpeeksi.
- Alkoholin liikakäyttö, joka on olennaisesti sidoksissa yllämainittuihin elämän epäkohtiin.

"En mä ole vihainen. Kyllä mä tiesin että juot tänäänkin, koska ainahan sä juot kun kaljaa on saatavilla."

En tiedä, mihin uskoa. Äänensävy oli hellä, kiltti, ja rakastava, mutta sanat kätkevät sisäänsä uskomattoman määrän pettymystä, joka aiheuttaa itsesyyllistämisen vyöryn.


Minä olen häviäjä. Get used to it. Minä en ole täydellinen, kaunis, enkä ihmeellinen. En ole yhtä hyvä kuin perheenjäseneni, en ole tarpeeksi hyvä ystävilleni, ja olen heikompi ja säälittävämpi kuin tyttöystäväni. Mitä minä oikeastaan olen?

Vastaus yksinkertaisiin kysymyksiin on useimmiten myös yksinkertainen. Niin myös tässä tapauksessa: minä olen nainen, joka yrittää pyristellä irti alkoholiverkosta. Minä olen nainen, joka yrittää parhaansa mukaan elää kunnollista, hyvää ja arvokasta elämää. Minä olen nainen, joka pyrkii rehellisyyteen, lojaaliuteen, aitouteen.

Minä olen nainen, joka yrittää pysyä elossa. Kaikesta huolimatta.

Born to die, tai sitten ei.

Olin eilen selvinpäin. Ei tuntunut edes pahalta, päinvastoin - nautin siitä, että järkeni oli kirkas ja että tiesin kokoajan mitä teen ja missä menen. Selvinpäin ollessaan myös hoksaa selkeämmin, miten ystäväni käyttäytyvät humalassa: yksi hukkaa laukkunsa, toinen on mustasukkainen ilman syytä, kolmas huutelee vieraisiin pöytiin röyhkeästi, neljäs keikuttaa persettään tanssilattialla saadakseen miehiltä huomiota. Surullista.

Ei ole ollut minkäänlaisia alkoholiviekkareita, mutta jostain syystä olen sekä eilen että tänään ollut kovin surullinen. Kenties se johtuu siitä, että ilman alkoholin antamaa armeliasta turrutusta huomaan, millaisia me olemme.

Näin tänään ensimmäistä kertaa neljään vuoteen erään sukulaiseni. Hän keskusteli avovaimonsa kanssa jostain yhteisestä ystävästään..

"Se on niin täysi alkoholisti, se ei havahdu ennenkun joutuu sairaalaan. Sillä on nyt takana neljän päivän putki, ja oon tosi huolissani."

Purin huulta, ja mietin mitä sukulaiseni sanoisi, jos kertoisin kirkkain silmin, että itselläni on takana noin 42 päivän putki. Toisaalta, eikös Linnunradan käsikirja liftareille -kirjassa sanota, että elämän tarkoitus on 42? Kaikki on kovin suhteellista.

Olen löytänyt Kiirasta itselleni niin hyvän ystävän, etten meinaa itsekään uskoa tätä todeksi. Se vaan myötäelää kaikessa, enkä keksi mitään mistä en voisi sille puhua. Minä olen kiitollinen, tällä hetkellä kaikesta.

Olen myös haksahtanut erääseen ihmiseen turhan pahasti. En usko että hän tietää sitä, ja toivon ettei saakaan tietää. Ei ihmissuhteita alkoholistille, se kun menee ja tuhoaa ne kuitenkin.

Omituinen olo -

kaikesta huolimatta minä olen onnellinen.

Rikkoo, rikotaan, pettää, petetään.

Teidän oma vihainen, ahdistunut alkoholistinne täällä taas, heipä hei. Jopas on ollut päivä.

Eilen oli ensimmäistä kertaa aikoihin päivä, kun en ollut humalassa. Olin kai liian väsynyt juomaan, tai kenties se johtui rahattomuudesta - ei vaan jostain syystä maistunut. Tänään olen juossut ympäri virastoja, soitellut muihin kaupunkeihin ja työpaikkoihin, ja yrittänyt pitää ahdistuksen ja viinanhimon kurissa.
Tein aamulla vakaan päätöksen siitä, että olisin tänään selvinpäin. Vaan minkäs teet - en ole koskaan voinut sietää sitä, että minulle valehdellaan, ja nyt on vaihteeksi käynyt niin.

En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka herää, kun sinulle tärkeä ihminen pettää luottamuksesi. Veikkaan, että se on kaikille ihmisille samankaltainen tuntemus: sitä voi fyysisesti pahoin, kuvottaa, ei voi pysyä hetkeäkään paikallaan, yrittää hengittää rauhallisesti ja räpytellä vimmatusti silmiään jotta ei itkettäisi. Erona muihin ihmisiin on se, että minä ajattelen tätä asiaa kuten kunnon juopon kuuluu - en osaa käsitellä tällaisia asioita, en kestä ahdistusta, syytän itseäni ja etsin itsestäni kaikki viat, ja turrutan lopuksi oloni alkoholilla. Tänään en tosin aio olla humalassa kiusallanikaan, en suostu siihen että joku saa ajattelemattomuuttaan ja empatiakyvyttömyyttään talloa muita ihmisiä miten lystää, ja että reagoin siihen itselleni epäsuotuisalla tavalla. Etsiköön muualta lohtunsa, niin minäkin teen. Ja minun lohtunani ei ole tänä iltana pullo.

"Elämä on farssi. Naura itsellesi ennenkuin muut ehtivät tehdä sen"


Niina laittoi viestiä, että sillä on huono päivä ja se kaipaa halausta. Saa nähdä tapaanko hänet, kun pääsee yhdeksän maissa töistä. Sitä ennen tapaan pikaisesti Lauran, ja vietän iltaa todennäköisesti ainakin Kiiran kanssa. Myös Jenna kyseli, ehtisinkö nähdä tänään yhdeksän pintaan, kun se lähtee huomenissa pois kaupungista. Jotenkin alkaa ahdistaa tämä jatkuvasti tavoitettavissa oleminen ja ihmisten treffailu, ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän se pullo minulle huutelee. Jääkaapissa on tällä hetkellä pullo valkkaria viilentymässä, ehkäpä minä sitä hieman maistelen, mutta kuten sanottua, humalan jätän väliin. Pitää olla skarppina huomenna, suuria päätöksiä tehtävänä, suuria muutoksia edessä.

Mitjakin soitti ja kertoi heittäneensä suunnilleen koko omaisuuteni roskikseen. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen, ihan vilpittömästi: itse en osaa luopua mistään, ja kuitenkin olen jo pitkään halunnut tietyistä tavaroista eroon. Eilen menetin Mitjaan hermoni täydellisesti, krapula-ahdistus ja tappelu turhista asioista tekivät tehtävänsä, ja menetin tavallisesti varsin hyvän itsekontrollini täysin. Huusin suoraa huutoa ja poltin tupakkaa kädet vapisten, mutta jo noin tuntia myöhemmin viestittelin Mitjan kanssa jo ihan normaalisti. Se on kaikesta huolimatta yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä, ja tulee luultavasti olemaankin.


Kuulin aikoinaan hyvän määritelmän alkoholistista.

"Kun normaali ja terve ihminen putoaa kuoppaan, hän alkaa heti miettiä, miten pääsisi sieltä pois.
Kun alkoholisti putoaa kuoppaan, hän alkaa heti miettiä, että miksi aina minä, miksi aina minulle käy vain huonoja asioita."


Tänään minä en ole surullinen. Tänään en ole lamaantunut, tai toivoton. Tänään olen vihainen, ja aion käyttää sitä hyväkseni - minä kiipeän täältä vielä. Odota vaan, maailma, käteni on saanut jo reunasta otteen.

Me päätettiin juoda vaan yhdet.

Olen nyt juonut nelisen tuntia, juomat alkavat loppua, eikä vieläkään humalla. Seurassani on viisi muuta ihmistä, joista kaksi tunnen, yksi on puolituttu, ja kaksi täysin uusia ihmisiä. Ennen olin äärettömän sosiaalinen ja ihmisrakas, mutta viimeaikoina olen huomannut itsessäni uuden, huolestuttavan piirteen: en uskalla enää puhua ihmisten kanssa. Ajatus small talkista tai tutustumisesta ahdistaa, päässä pyörii häiritseviä ajatuksia -

"Entä jos noi onkin kunnon ihmisiä? Jos ne on onnellisia ja käy töissä, ja niillä on täydelliset elämät? Entä jos ne huomaa musta, että dokaan liikaa ja oon täysin...irti? Hävettää."

Häpeä, niin. Osa meidän porukasta tiedostaa tilanteensa ja osaa olla siitä huolissaan. Se osa jengistä käy A-klinikalla juttelemassa, lepää ajoittain psykiatrisella osastolla, tai hakeutuu perheensä luo, jotta ei voisi juoda niin paljoa. Osa porukasta on sitä mieltä, että pitää elää kun on vielä nuori ja perheetön, vielä kun on aikaa ja mahdollisuuksia. Ja osa suhtautuu ongelmaan ylenkatseellisesti - "Ei mulla mitään ongelmaa ole. En mä ole mikään Hämeenkadun bussipysäkin juoppo joka sammuu omaan kuseensa ja oksennukseensa, mulla on kuitenkin homma ihan hallussa vielä, älä moralisoi kun juot itse yhtä paljon!"

Aina me kaikki ollaan pidetty juhlimisesta ja alkoholista, niin kauan kun ollaan toisemme tunnettu. Pari vuotta sitten homma oikeastaan lähti vasta käsistä, kun muutaman ihmisen psyyke säröili, ja seurasi pettämistä, jättämistä, ja laastarisuhteita. Itse kuuluin jälkimmäiseen porukkaan, nimenomaan laastarin ominaisuudessa. Minuun se ei vaikuttanut silloin sen kummemmin, ja pidin vielä homman hallussa, peläten sitä mitä näin ympärilläni. Yhtäkkiä ihmiset liittoutuivat toisiaan vastaan, juorusivat enemmän kuin koskaan, ja olivat jatkuvasti humalassa. Humala oli puolestaan harvoin miellyttävä, useimmiten se taittui delirium-tyyppiseksi kännipsykoosiksi, jolloin hakattiin seinää, päätä seinään, tai toisen päätä seinään.

Pikkuhiljaa homma lipsui siihen, että tiettyjä ihmisiä tavatessa päätyi aina juomaan.

"Hei, mennään käymään yksillä! Oikeesti yksillä vaan, huomenna on työpäivä niin ei viitti enempää. Ja mun vika bussikin lähtee pian."

Aamulla heräsin puolituttujen luota, hirveässä krapulassa ja työpäivän missanneena. Päivystyksessä uskottiin että olen vatsataudissa, kiitos Luoja vahvoista kurkkupastilleista ja suuvedestä.

Onko tämä todella niin arvokasta? En tiedä, kertokaa te. Olemmeko me yksin tämän asian kanssa? Media ei kirjoita nuorista naisalkoholisteista, koska hei, nuorilla naisillahan menee paremmin kuin koskaan, eikö?

Vai meneekö?

Nyt pitää lopettaa. Humalainen ystäväni nuolee korvaani, aika hakea uusi bisse.

In vino veritas.

Sitä sanotaan, että viinissä on totuus. Kun kirjoitan tätä ensimmäistä viestiäni, on kello 14:25, ja olen juonut ensimmäisen olueni. Alunperin tarkoituksenani oli valvoa koko yö, ja suunnata kauppaan kaljaostoksille heti yhdeksältä, kun alkoholin myyminen on sallittua. Eilisen illan humala oli kuitenkin sen verran raskas, että seitsemän aikaan aamulla sammuin, ja heräsin vasta kymmenen jälkeen. Pahus, taas meni hyvää juoma-aikaa hukkaan.

Näin viikko sitten unta, jossa sävelsin ystäväpiirilleni oman teemabiisin. En ole koskaan lauluja kirjoitellut, ja voitte kuvitella, ettei humalaisen harhainen uni tuottanut Nobelin arvoisia lyriikoita. Muistan kuitenkin, miten kertosäkeen sanat menivät:

"Me kaikki haluttais vaan rakastaa,
vaik tää maailma on viinaa ja väkivaltaa,
niin hei - me jäädään eloon."

Keitä me sitten olemme? Me olemme 18-35 -vuotiaista naisista koostuva ystäväporukka. Osa meistä käy töissä, osa koulussa. Jotkut ovat työttömiä, jotkut sairaslomalla, mahtuupa mukaan sairaseläkkeelläkin oleva 24-vuotias nainen. Jotkut ovat parisuhteessa, joillain on mielenterveysongelmia, jotkut ovat keskenään kämppiksiä, joillain on unelmia, ja jotkut ovat menettäneet toivonsa. Mikä meitä kaikkia sitten yhdistää?

Vastaus on yksinkertaisuudessaan surullinen: me olemme alkoholisteja.

Kun sanon meidän olevan alkoholisteja, en tarkoita että homma lähtisi joskus viikonloppuisin lapasesta, tai että kärsisimme muutaman viinilasillisen aiheuttamia morkkiksia. Ei, meille juominen ja alkoholi on päivittäistä. Me olemme ihmisiä, joiden aamu alkaa useasti oluen korkkaamisella, ja päättyy sammumiseen. Olemme ihmisiä, jotka ovat tuhonneet ihmissuhteensa, mielenterveytensä, tai uransa alkoholin aiheuttamien sivuoireiden - kuten draamahakuisuuden, krapulan, pettämisen, tai muun vastaavan vuoksi.

Aloitan tämän blogin, jotta heräisin itse kirjoittaessani siihen, millaiseksi elämämme on mennyt. Jotta ystäväni heräisivät, ja jotta ihminen joka on samassa tilanteessa, tai jonka läheinen on, heräisi myös.

Kukaan meistä ei toivonut tätä, kukaan ei odottanut tätä, eikä kukaan haaveillut tästä. Miten me siis päädyimme kyseiseen tilanteeseen? Siitä kuulette seuraavassa postauksessani.