Murtunut illuusio.

Olen pohtinut muutaman päivän kiinnostavaa kysymystä. Kysymys on sinänsä hölmö, turha, ja lapsellinen, mutta jollain lailla se minua kiehtoo.

Tuleeko minusta koskaan mitään?

Syy siihen, miksei kyseistä kysymystä tarvitsisi lainkaan esittää, on yksinkertainen: minähän olen jo jotain. Olen saavuttanut elämässäni paljon - minulla on työpaikka, rakastava perhe, maailman parhaimpiin ihmisiin lukeutuvia lojaaleja ystäviä, ja uskomattomin tyttöystävä mitä kuvitella saattaa.
Siitä huolimatta en ole tyytyväinen. Pohdin ystäväni kanssa syitä yleiseen ahdistuksensekaiseen tyytymättömyyteen:

- Raha-asiat ovat todella heikolla tolalla. Velanperijöitä ja perintäkirjeitä puskee joka suunnasta.
- Itsetunto tai -varmuus eivät ole läheskään samalla tasolla kuin ennen, ja depressiofiilikset nousevat pintaan ajoittain hyvinkin voimakkaina.
- Tyytymättömyys ulkonäköön elää voimakkaana: olut turvottaa, kasvot ovat kalpeat, ja silmät väsyneet.
- Tuntuu, ettei kykene kunnolla mihinkään pitkäjänteiseen harrastusten tai töiden saralla.
- Tunne siitä, että tuottaa jatkuvasti pettymyksiä muille, eikä milloinkaan riitä tai ole tarpeeksi.
- Alkoholin liikakäyttö, joka on olennaisesti sidoksissa yllämainittuihin elämän epäkohtiin.

"En mä ole vihainen. Kyllä mä tiesin että juot tänäänkin, koska ainahan sä juot kun kaljaa on saatavilla."

En tiedä, mihin uskoa. Äänensävy oli hellä, kiltti, ja rakastava, mutta sanat kätkevät sisäänsä uskomattoman määrän pettymystä, joka aiheuttaa itsesyyllistämisen vyöryn.


Minä olen häviäjä. Get used to it. Minä en ole täydellinen, kaunis, enkä ihmeellinen. En ole yhtä hyvä kuin perheenjäseneni, en ole tarpeeksi hyvä ystävilleni, ja olen heikompi ja säälittävämpi kuin tyttöystäväni. Mitä minä oikeastaan olen?

Vastaus yksinkertaisiin kysymyksiin on useimmiten myös yksinkertainen. Niin myös tässä tapauksessa: minä olen nainen, joka yrittää pyristellä irti alkoholiverkosta. Minä olen nainen, joka yrittää parhaansa mukaan elää kunnollista, hyvää ja arvokasta elämää. Minä olen nainen, joka pyrkii rehellisyyteen, lojaaliuteen, aitouteen.

Minä olen nainen, joka yrittää pysyä elossa. Kaikesta huolimatta.

Elämä on juhla.

Tervehdys taas, arvoisat alkoholistiystäväni. Muutama pettyneensorttinen kysely on jo tullut siitä, miksi en enää postaa. Postaanhan minä, mutta on ollut melkoinen kiire, ja elämässäni on tapahtunut kohtalaisen paljon muutoksia.

Lähdetään vaikka siitä, että minä en halua enää kuolla. En halua enää maata suihkun lattialla veitsi kädessäni, en halua pois täältä.


"En halua löytyä hukkuneena kylpyammeesta
köysi kaulassani.
En tänään,
eikä huomista tarvitse vielä ajatella.
Ja joka seitsemännessä hetkessä
minä näen elämän tarkoituksen."

Nyt tuntuisi olevan aikalailla se seitsemäs hetki. Syy tähän yltiöpäiseen onnellisuuteeni on selkeä ja yksinkertainen: olen lötänyt elämääni ihmisen, joka välittää minusta aidosti. Ei enää humalaisia irtosuhteita, ei enää hyväksikäyttäjiä, ei enää itsekeskeisiä kusipäitä joihin itsekin joskus lukeuduin. Ei, sen sijaan minulla on joku, joka pitää huolta minusta, joka katsoo etten tee liikaa tyhmyyksiä, ja joka ottaa öisin syliin ja silittää rauhoittavasti, kun herään hikisiin painajaisiin siitä, mitä olisi voinut tapahtua.


Myöskään alkoholia en käytä ihan samalla tavalla kuin ennen. Kieltämättä sitä kuluu edelleen hieman yli tarpeellisen määrän, mutta tavoitteena ei ole enää sumentaa järkeä ja mieltä, ja elää takkuista elämää päivästä toiseen. Enää en aamulla ensimmäiseksi korkkaa kaljaa auki, ja muutamia päiviä on mennyt täysin selvinpäin, ilman että se on edes tuottanut vaikeuksia. Sen sijaan saatan juoda lasillisen hyvää punkkua, tai ottaa ruuan kanssa kylmän oluen, ja jättää sen sitten siihen. Hämmentävää. Ajoittain tulee kyllä takapakkifiiliksiä, ja tekisi mieli ostaa pullollinen viskiä ja ryypätä taju kankaalle. Ainakin toistaiseksi olen onnistunut pidättäytymään tästä, siitä kiitos upealle naiselleni.


Tietenkään elämä ei mene niin, että kaikki olisi aina ruusuilla tanssimista tai päivänpaistetta. Viinanhuuruisina aikoina pilaamani raha-asiat ovat edelleen päin metsiä, ja jo laskupinon ajatteleminen ahdistaa niin, että rintakehää särkee ja happi meinaa loppua. Samoin olen kokenut yllättäviltä tahoilta vastustusta suhteestani - ymmärrän sen, jos ihmiset, jotka eivät minua tunne, epäilevät minua ja tarkoitusperiäni, mutta olen syvästi pettynyt siihen, että ihmiset joita olen pitänyt parhaina ystävinäni, kritisoivat päätöksiäni, vaikka niistä ei ole koitunut kuin hyvää minulle. Se herättää paljon kysymyksiä, joista yksikään ei ole miellyttävä.


Oletteko te vihaisia, kun minä pääsin pois siitä, millaista elämämme oli? Koetteko että olen pettänyt teidät, kun en enää ryyppää ja pane vieraita joka päivä? Ettekö osaa enää olla onnellisia, edes muiden puolesta? Oletteko te todella ystäviäni, vai olinko vain viihdyke, välttämätön paha, hyödyke?

En usko, enkä halua uskoa, että yksikään ylläolevista asioista pitäisi paikkaansa. Silti tuntuu pahalta huomata, että kun saa elämäänsä jotain hyvää, jotain minkä vuoksi yrittää vielä, jääkin lopulta yksin. Tai ei, ei yksin, mutta ilman niitä ihmisiä, joihin ennen tukeutui, ja joiden puolesta olisi ollut valmis mihin tahansa.


Toki muutakin ikävää mahtuu maailmaan. Olen huomannut esimerkiksi sen, että kaikki ihmiset eivät ole kilttejä tai kunnollisia. Muutama yö taaksepäin lähdin mitään ajattelematta yksin öiselle kadulle. Sen kummemmin yksityiskohtiin pureutumatta, oli lopputuloksena ruhjeita ja naarmuja sisäreisissä, pelokas ja kauhistunut mieli, sekä vakaa päätös siitä, etten enää mene öisin ulos, ainakaan yksin. Sen verran lisään, että tarkoituksena ei ollut raiskata, niinkuin moni varmasti olettaa. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan tuottaa kipua.
Minä olen ikuisesti kiitollinen kahdelle miehelle, joiden ansiota on, ettei mitään pahempaa tapahtunut. Mutta varoituksen sana, ystäväni: etenkin jos olette juoneet, älkää lähtekö yksin seikkailemaan, mistään syystä. Ei ole väliä vaikka olisitte nopeita, suurikokoisia, tai voimakkaita - mitä tahansa voi tapahtua, ja kun refleksit ovat alkoholin tai muiden päihteiden hidastamia, ei mistään voi olla varma.


Miten teillä menee nykyään? Oletteko juoneet, tehneet tyhmyyksiä, morkkistelleet?


Itse istun tällä hetkellä muutaman toverin ja naiseni kanssa sohvalla, ikkunasta tuulee varpaisiini, ja juon viiniä. Olen peloissani, surullinen, pettynyt ja hämmentynyt, mutta siitä huolimatta - minä olen onnellinen.

Hymyile, alkoholistiystäväni. Sinulla on toivoa, meillä on toivoa.

Born to die, tai sitten ei.

Olin eilen selvinpäin. Ei tuntunut edes pahalta, päinvastoin - nautin siitä, että järkeni oli kirkas ja että tiesin kokoajan mitä teen ja missä menen. Selvinpäin ollessaan myös hoksaa selkeämmin, miten ystäväni käyttäytyvät humalassa: yksi hukkaa laukkunsa, toinen on mustasukkainen ilman syytä, kolmas huutelee vieraisiin pöytiin röyhkeästi, neljäs keikuttaa persettään tanssilattialla saadakseen miehiltä huomiota. Surullista.

Ei ole ollut minkäänlaisia alkoholiviekkareita, mutta jostain syystä olen sekä eilen että tänään ollut kovin surullinen. Kenties se johtuu siitä, että ilman alkoholin antamaa armeliasta turrutusta huomaan, millaisia me olemme.

Näin tänään ensimmäistä kertaa neljään vuoteen erään sukulaiseni. Hän keskusteli avovaimonsa kanssa jostain yhteisestä ystävästään..

"Se on niin täysi alkoholisti, se ei havahdu ennenkun joutuu sairaalaan. Sillä on nyt takana neljän päivän putki, ja oon tosi huolissani."

Purin huulta, ja mietin mitä sukulaiseni sanoisi, jos kertoisin kirkkain silmin, että itselläni on takana noin 42 päivän putki. Toisaalta, eikös Linnunradan käsikirja liftareille -kirjassa sanota, että elämän tarkoitus on 42? Kaikki on kovin suhteellista.

Olen löytänyt Kiirasta itselleni niin hyvän ystävän, etten meinaa itsekään uskoa tätä todeksi. Se vaan myötäelää kaikessa, enkä keksi mitään mistä en voisi sille puhua. Minä olen kiitollinen, tällä hetkellä kaikesta.

Olen myös haksahtanut erääseen ihmiseen turhan pahasti. En usko että hän tietää sitä, ja toivon ettei saakaan tietää. Ei ihmissuhteita alkoholistille, se kun menee ja tuhoaa ne kuitenkin.

Omituinen olo -

kaikesta huolimatta minä olen onnellinen.

Hymyilemistä ei sovi lopettaa.

Huomasin vasta äsken, että entisen työpaikkani esimies oli lähettänyt muutama viikko sitten koko henkilöstölle saman sähköpostin. Siinä oli kappale, joka käsitteli minun irtisanoutumistani - "toivotan sinulle hirveän paljon aurinkoa ja iloa elämään, ja iso kiitos hymyllä varustetuista työpäivistäsi." Hymy, niin. Se on melkoisen jännittävä juttu. Kun hymyään hioo tarpeeksi kauan, sen voi väläyttää missä tahansa tilanteessa, ja se hämää ihmiset uskomaan mitä vain. Että sitä on onnellinen, tyytyväinen, kaikki on hyvin, tai jopa että pitää ihmisestä, jonka läheisyyttä ei todellisuudessa voi sietää.

Eilen hymyileminen tuotti itselleni pienehköjä vaikeuksia. "Voi vittu mitä paskaa. Mä en tarvi nyt tollaista syyllistämistä ja arvostelua, varsinkaan kun sulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä tässä on tapahtunut. Että haista paska." -viesti saatuna ihmiseltä joka lukeutuu maailman rakkaimpiin, viiltää yllättävän syvältä. Itseinhon ja itsesyyllistämisen määrä on vakio. Ja vaikka tarkoituksenani ei ollut syyllistää häntä, tai aiheuttaa missään tapauksessa pahaa mieltä, kuvotan itseäni tällä hetkellä niin suurissa määrin, että meinaa taju lähteä. Surettaa myös se, että kyseinen ihminen on lipsumassa tavoittamattomiin, en kestäisi enää menetyksiä.



Olen jälleen havainnut itsessäni uusia, huolestuttavia piirteitä. Nyt valtaa on ottamassa eräänlainen välinpitämättömyys omasta elämästäni ja siitä, mitä minulle tapahtuu. Välttelen ihmisiä, joiden kanssa ennen vietin aikaa päivittäin ja jotka olivat minulle tärkeitä, koska en halua että he huomaavat miten minulla oikeasti menee - hymy hämää vain tiettyyn rajaan asti.
Eilen säteilin ja flirttasin ihmiselle, josta en ole lainkaan kiinnostunut. Se tarjosi koko illan, ja tiesin että sillä on odotuksia suhteeni. Koska en välitä siitä mitä teen, ja koska se ei juurikaan kiinnosta ketään muutakaan, annoin tytölle haluamansa. Ei kaduta, ei ole morkkista, ei hymyilytä. Harvinaisen neutraali olo.

Kohta konttaan suihkuun, tällä kertaa kuivin silmin. En aio enää itkeä asioiden tai ihmisten perään, luovutan sen suhteen ja keksin jotain muuta. Illemmalla menen töihin, pitkästä aikaa. Pelottava ajatus.

Linkitän tähän vielä videon, jonka sanoma kosketti aika syvältä. Hei, te surulliset, masentuneet, alkoholisoituneet ystäväni. On meilläkin vielä toivoa. Hymyilkää.

http://www.youtube.com/watch?v=Rsjgw_C97v4

Älä koskaan ole pahoillasi siitä, mitä tarkoitit.

Oi, miten hienoa huomata, että ainakin yksi ihminen käy lukemassa tätä blogia. Siteeraus siitä, miten valehtelen itselleni teksteissäni siitä etten juo tänään itseäni humalaan, ja oma lisäys
"Niin tuttua, ja tietäähän sen miten siinä käy", lämmitti mieltäni suuresti.

Anoyymi lukijani, tiesit oikein. Olen humalassa. Tänään olen ollut turhautunut, vihainen, ahdistunut, ja nyt viimein periksiantaneen humalainen. Kiira on täällä, mutta nukkuu jo, ja Jenna silittää selkää. Tai itseasiassa puristaa reittä, jos tarkkoja ollaan. Suutelee kaulaa. Niskaa. Apua?

Huomenna tähän kaupunkiin tulee Siina, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen. Viisi vuotta se on rakastanut minua, ja tiedän jo etukäteen etten uskalla nähdä sitä ilman, että juon. Se siitä selvistelystä taas.

"Syvimmän kuopan kaivaja saa palkaksi uuden lapion".

Älkää saattako minua kiusaukseen, älkää pyytäkö minua juomaan, älkää tarjotko minulle. Riistäkää ennemmin tuoppi kädestäni ja särkekää se viinipullo mitä hamuan käsiini. Kiltit.

Auttakaa minua parantumaan.

Rikkoo, rikotaan, pettää, petetään.

Teidän oma vihainen, ahdistunut alkoholistinne täällä taas, heipä hei. Jopas on ollut päivä.

Eilen oli ensimmäistä kertaa aikoihin päivä, kun en ollut humalassa. Olin kai liian väsynyt juomaan, tai kenties se johtui rahattomuudesta - ei vaan jostain syystä maistunut. Tänään olen juossut ympäri virastoja, soitellut muihin kaupunkeihin ja työpaikkoihin, ja yrittänyt pitää ahdistuksen ja viinanhimon kurissa.
Tein aamulla vakaan päätöksen siitä, että olisin tänään selvinpäin. Vaan minkäs teet - en ole koskaan voinut sietää sitä, että minulle valehdellaan, ja nyt on vaihteeksi käynyt niin.

En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka herää, kun sinulle tärkeä ihminen pettää luottamuksesi. Veikkaan, että se on kaikille ihmisille samankaltainen tuntemus: sitä voi fyysisesti pahoin, kuvottaa, ei voi pysyä hetkeäkään paikallaan, yrittää hengittää rauhallisesti ja räpytellä vimmatusti silmiään jotta ei itkettäisi. Erona muihin ihmisiin on se, että minä ajattelen tätä asiaa kuten kunnon juopon kuuluu - en osaa käsitellä tällaisia asioita, en kestä ahdistusta, syytän itseäni ja etsin itsestäni kaikki viat, ja turrutan lopuksi oloni alkoholilla. Tänään en tosin aio olla humalassa kiusallanikaan, en suostu siihen että joku saa ajattelemattomuuttaan ja empatiakyvyttömyyttään talloa muita ihmisiä miten lystää, ja että reagoin siihen itselleni epäsuotuisalla tavalla. Etsiköön muualta lohtunsa, niin minäkin teen. Ja minun lohtunani ei ole tänä iltana pullo.

"Elämä on farssi. Naura itsellesi ennenkuin muut ehtivät tehdä sen"


Niina laittoi viestiä, että sillä on huono päivä ja se kaipaa halausta. Saa nähdä tapaanko hänet, kun pääsee yhdeksän maissa töistä. Sitä ennen tapaan pikaisesti Lauran, ja vietän iltaa todennäköisesti ainakin Kiiran kanssa. Myös Jenna kyseli, ehtisinkö nähdä tänään yhdeksän pintaan, kun se lähtee huomenissa pois kaupungista. Jotenkin alkaa ahdistaa tämä jatkuvasti tavoitettavissa oleminen ja ihmisten treffailu, ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän se pullo minulle huutelee. Jääkaapissa on tällä hetkellä pullo valkkaria viilentymässä, ehkäpä minä sitä hieman maistelen, mutta kuten sanottua, humalan jätän väliin. Pitää olla skarppina huomenna, suuria päätöksiä tehtävänä, suuria muutoksia edessä.

Mitjakin soitti ja kertoi heittäneensä suunnilleen koko omaisuuteni roskikseen. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen, ihan vilpittömästi: itse en osaa luopua mistään, ja kuitenkin olen jo pitkään halunnut tietyistä tavaroista eroon. Eilen menetin Mitjaan hermoni täydellisesti, krapula-ahdistus ja tappelu turhista asioista tekivät tehtävänsä, ja menetin tavallisesti varsin hyvän itsekontrollini täysin. Huusin suoraa huutoa ja poltin tupakkaa kädet vapisten, mutta jo noin tuntia myöhemmin viestittelin Mitjan kanssa jo ihan normaalisti. Se on kaikesta huolimatta yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä, ja tulee luultavasti olemaankin.


Kuulin aikoinaan hyvän määritelmän alkoholistista.

"Kun normaali ja terve ihminen putoaa kuoppaan, hän alkaa heti miettiä, miten pääsisi sieltä pois.
Kun alkoholisti putoaa kuoppaan, hän alkaa heti miettiä, että miksi aina minä, miksi aina minulle käy vain huonoja asioita."


Tänään minä en ole surullinen. Tänään en ole lamaantunut, tai toivoton. Tänään olen vihainen, ja aion käyttää sitä hyväkseni - minä kiipeän täältä vielä. Odota vaan, maailma, käteni on saanut jo reunasta otteen.

Sosiaalipornon luvattu valtakunta

"Meillä meni viisi vuotta hukkaan, kun me kuunneltiin mitä muut puhui ja uskottiin niitä. Nyt sä et kyllä pääse musta eroon enää millään."

Kuten toissapäivänä kerroin, viina tuhoaa ihmissuhteet. Samalla tavalla siinä onnistuvat muut ihmiset, etenkin jos se alkoholi on kuvioissa mukana. Se on hämmentävää, miten humalassa jokaiselle tuntuu iskevän pakkomielle puuttua muiden asioihin tai elämään. Joko sitä varoitellaan uusista tuttavuuksista, juorutaan, tai kerrotaan henkilökohtaisia huonoja kokemuksia kyseisistä ystävistä. En tiedä pitäisikö minun olla surullinen, vihainen vai turhautunut - tällä hetkellä tuntuu, että olen kaikkia niitä.

Surullisuus tulee siitä, että olen itse havainnut olevani aloitteestani vahingossa hyväksikäytetty ihmissuhteissa. En ole uhri, mutta olen omasta tahdostani liian kiltti. Tiskaan Lauran astiat hänen ollessaan Minnan kanssa yötä, enkä edes ymmärrä olevani typerä ja säälittävä, ennenkuin viimeinenkin vaahto on valunut viemäristä alas.
Vihaisuus tulee siitä, etten saa edes kääntää unissani kylkeä, ilman että siihen puututaan ja siitä puhutaan päiviä.
Turhautuminen tulee siitä, että tiedän olevani yksin, ja että tulen olemaan sitä ties miten pitkään, halusin tai en. Siitä, että tiedän etten voi tehdä mitään löytääkseni itseni tai onnellisuuteni.

"Ne ihmiset nauttii siitä, että saa edes mahdollisuuden yrittää tuhota muiden elämiä. Ne haluaa päästä piireihin, olla jotain, tuntea mahdollisimman paljon porukkaa paikatakseen omaa yksinäisyydentunnettaan. Niillä ei ole juuri mitään, joten ne yrittää ryövätä toisten elämät. Vaikka mikä mä olen puhumaan, luusereita mekin ollaan."

Kiira on viisas tyttö. Se ymmärtää minua paremmin kuin kukaan pitkään aikaan, ja sen räkäinen nauru kaikuu korvissani varmaan loppuvuoden - viimeiset kolme päivää ollaan keskusteltu siitä, miten surullinen tapaus minä olen.

"Mä en saa Kiira koskaan oikeasti ketään, ainakaan kunnolla. Jos saan seksiä joltain, niin en kyllä taatusti saa ainakaan toista kertaa. Ja mä en ikinä saa koskea kehenkään, mua vaan pannaan. Siitä tulee yllättävän halpa olo, ja sitten on taas pakko juoda lisää ettei vihaisi itseään ja tuntisi olevansa käyttötavaraa."

Kun löydät itsesi halpisbaarista halailemasta pukumiehiä yhden bissen toivossa, huomaat että ihmissuhteet on menetetty, itket sossuun tilannettasi ja huudat aamulla puhelimeen kun henkinen kipu ja krapula sattuvat liikaa, mietit jälleen, että olisiko syytä hidastaa tahtia.
Miettiminen ei aina riitä, ja toteutus olisi liian raskasta. Helpommalla pääset kun et välitä rikotuista lupauksista tai valheellisista sanoista, myyt itsesi halvalla ja harrastat sosiaalipornoa, etkä luota muihin kuin niihin, jotka todella välittävät. Niitä on harvassa.

"Mä en jaksa enää itkeä. Mieluummin mä makaan nurmikolla ja nauran, vaikka silmiä vähän kirvelisikin."

Irtisanoutumisia.

Edellistä tekstiä kirjoittaessani vannoin, etten juo ainakaan viikkoon. Saman päivän iltana löysin itseni baarista uskomattomassa humalassa. Pitkästä aikaa oli tosin hauska ilta, ei draamaa, tappeluita tai jumitusta, vaan ainoastaan vilpitöntä hauskanpitoa ja keskusteluita.

Pilkun jälkeen siirryttiin porukalla läheiseen puistoon istumaan ja juttelemaan.

"Kenen kanssa seurustelisit, jos olisi pakko valita joku?"

Itse kieltäydyin vastaamasta kysymykseen, koska ajatuskin seurustelemisesta on täysin mahdoton tämän humalaisen elämänmenon lomassa. Niina kyllä vastasi - minut.
Hymyilin sille ja annoin humalaisen suudelman. Fiksu veto.

Seuraavana aamuna, eli eilen, heräsin päänsärkyisenä Lauran kämpältä. Itse se ei ollut paikalla, mutta minulla oli vara-avain, jota käytin häikäilemättä hyväkseni. Ahdisti taas, painelin suihkun lattialle istumaan, ja mietin että mitä helvettiä mun elämälle on tapahtumassa. Keräsin itseni, jätin vara-avaimen keittiön pöydälle ja lähdin töihin ystäväni Kiiran kanssa. Heikotti, huimasi ja oksetti, mutta lupaukset on lupauksia, ja työt täytyy tehdä.

"Olenko mä kunnon alkoholisti jos käyn töissä ja mulla on asunto?"
 Kuulemma olen. Damn.

Darra-ahdistuksissani soitin Lauralle - jonka kanssa oli jonkinlainen deittimeininki tuossa aiemmin - ja sanoin että haluan olla vain ystävä, en mitään muuta. Samassa puuskassa laitoin Niinalle viestin, että voisiko se tulla mun luo. Tulihan se, mutta jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut kovin hyvä asia.

Nyt horjun jälleen darran partaalla, mutta onnekseni tiedän ettei se kestä kovin kauaa. Noin tunnin päästä kiidän kauppaan ostamaan sen tyhjäksi oluista, ja lähden kahden luottoystäväni kanssa maanpakoon, pois tästä kaupungista.

Oletteko koskaan kuulleet sanontaa, että viina tuhoaa ihmissuhteet? Uskokaa pois, se ei ole vain legendaa. Se on täyttä totta.
Minä olen irtisanoutunut töistä, irtisanonut asunnon, ja nyt menevät ihmissuhteet.

Mitä jää jäljelle?

Kuka pelkää kuolemaa?

Heräsin tunti sitten uskomattomaan ahdistukseen ystäväni asunnosta - yksin. Joka puolella on tyhjiä tölkkejä, viinipulloja, ja olutpakkauksia. Raahauduin hetkeksi suihkun lattialle itkemään, ja pesin hampaani noin kahdeksan kertaa. Ei auttanut, ahdistaa edelleen, ja olo on tahmea ja takkuinen. Jotain edistystä sentään, koska viimeksi kun itkin ahdistustani laskuhumalassa, päädyin vuoleskelemaan käsiäni sheiverillä. Tässä ollaan siis selvästi menossa parempaan suuntaan! On outoa, miten krapulassa on aina uskomaton kuolemanpelko. Kaikki tuntuu tuhat kertaa pahemmalta kuin selvinpäin tai humalassa, pelottaa, ja on yksinäinen olo. Uhh.

En ole aiemmin maininnutkaan, että suurin osa meistä pitää enimmäkseen naisista. Humalaisten juoppolesbojen porukka, eikö kuulostakin viehättävältä? Tämä tieto on tarpeellinen lähinnä siksi, että tämän postauksen tavoin aion myös tulevissa teksteissäni kertoa miten alkoholi on vaikuttanut suhdekuvioihimme. Sen voi tosin tiivistää: kenelläkään ei ole ehjää, onnellista parisuhdetta, kaikki ovat olleet kaikkien kanssa, ja riitoja ja pettämistä riittää. Kun kerron ihmisistä, en käytä heidän oikeita nimiään. Turha siis pohdiskella, satutteko tuntemaan kyseisiä henkilöitä.

Toissayönä päädyin harrastamaan seksiä Jennan kanssa. En oikeastaan tunne sitä, mutta oltiin molemmat humalassa, ja se laittoi viestiä, jossa kutsui minut yökylään. Tässä kaupungissa ei ole muuta tekemistä kuin harrastaa juomista ja irtosuhteita, joten tottakai minä menin. Nyt Jenna sanoi, että tuntee minua kohtaan jonkinasteista välittämistä, vaikka ei tunnetakaan, ja että olen söpö. Pitäisi kai kertoa sillekin, että tällä hetkellä olen niin sekaisin ja hukassa, ettei minusta ole yhtään mihinkään - kaikki voimat menevät hengissäpysymiseen ja siihen, etten muuta baarin takapihalle asumaan. Sitä on muuten liikkeellä - siis yleistä suhteettomuutta. Kukaan ei halua vakavaa suhdetta kenenkään kanssa, mutta sen sijaan lempeä jaetaan oikein urakalla joka suuntaan. Hyvä me.

Juttelin tuossa entisen tyttöystäväni, Mitjan kanssa. Meidän suhde oli melko kaoottinen, eikä ehkä siitä onnellisimmasta päästä. Arvaatteko syyn? Hienoa, oikein meni. Alkoholihan se.
Kun tutustuin Mitjaan, oli oma alkoholinkäyttöni vielä hallinnassa. Mitjalla puolestaan ei ollut - se joi joka päivä, ja kun se oli päissään, siitä tuli aggressiivinen, ajoittain väkivaltainen, ja pettävä tapaus. Olen kirjoittanut aiheesta angstisen, tekotaiteellisen tekstinpätkän, kun yritin purkaa ahdistustani. Ei se auttanut, mutta ehkä tekstistä huomaa mitä alkoholi meille teki. Märta Tikkasen tyylillä mennään siis, mutta lyhennettynä:

"Te ette tiedä miltä se tuntuu.
Odottaa. Pelätä. Valvoa.
Eilen kaikki oli vielä hyvin. Juhlimme ja nauroimme, mutta ei tarvittu kuin yksi hetki, väärä sana, lause tai ele, ja kaikki muuttui sekunnissa. En tiedä mitä tein väärin sillä kertaa, jotenkin onnistun aina suututtamaan hänet, kun hän juo.
Suudelmat vaihtuvat sormien katkomiseen. Kauniit sanat kuristamiseen. Rakkaasta tuleekin raivotar. 
Yritän pysyä rauhallisena, vaikka ensimmäistä kertaa suhteessamme pelkään kuollakseni. Hän sanoo haluavansa tappaa minut, kaikki, jokaisen. Yritän soittaa ambulanssia, hän raatelee käteni ja sähisee, kyyristyy nurkkaan kuin itseään puolustava eläin, näyttää hampaitaan ja katsoo minua murhaavasti.
Käytän tupakkaa tekosyynä, ja yritän uudelleen soittaa hätäkeskukseen. Auto tulee pian, ja hän vannoo tappavansa minut, ambulanssimiehet, itsensä. Kun lähdön hetki koittaa, hän muuttuu pelokkaaksi. Tule mukaan, älä jätä, en tahdo olla yksin, älä hylkää, auta rakas, AUTA.
Ja minä rauhoittelen, menen mukaan, pidän kiinni, ja annan ensihoitajille hänen tietonsa.

Eilen kaikki oli vielä hyvin. Tänään hän on vieroituksessa. 
Eilen minä pelkäsin häntä. Olin varma että kuolen.
Te ette tiedä miltä se tuntuu.


Kun yhtäkkiä huomaa, ettei tunnekaan ihmistä, jota rakastaa."


Kysyin hetki sitten Mitjalta, miltä hänestä tuntuu olla alkoholisti. Lakoninen vastaus kiteytti surullisen totuuden kenties liiankin hyvin.


"Normaalilta. Toisinaan ehkä vähän krapulaiselta."

Me päätettiin juoda vaan yhdet.

Olen nyt juonut nelisen tuntia, juomat alkavat loppua, eikä vieläkään humalla. Seurassani on viisi muuta ihmistä, joista kaksi tunnen, yksi on puolituttu, ja kaksi täysin uusia ihmisiä. Ennen olin äärettömän sosiaalinen ja ihmisrakas, mutta viimeaikoina olen huomannut itsessäni uuden, huolestuttavan piirteen: en uskalla enää puhua ihmisten kanssa. Ajatus small talkista tai tutustumisesta ahdistaa, päässä pyörii häiritseviä ajatuksia -

"Entä jos noi onkin kunnon ihmisiä? Jos ne on onnellisia ja käy töissä, ja niillä on täydelliset elämät? Entä jos ne huomaa musta, että dokaan liikaa ja oon täysin...irti? Hävettää."

Häpeä, niin. Osa meidän porukasta tiedostaa tilanteensa ja osaa olla siitä huolissaan. Se osa jengistä käy A-klinikalla juttelemassa, lepää ajoittain psykiatrisella osastolla, tai hakeutuu perheensä luo, jotta ei voisi juoda niin paljoa. Osa porukasta on sitä mieltä, että pitää elää kun on vielä nuori ja perheetön, vielä kun on aikaa ja mahdollisuuksia. Ja osa suhtautuu ongelmaan ylenkatseellisesti - "Ei mulla mitään ongelmaa ole. En mä ole mikään Hämeenkadun bussipysäkin juoppo joka sammuu omaan kuseensa ja oksennukseensa, mulla on kuitenkin homma ihan hallussa vielä, älä moralisoi kun juot itse yhtä paljon!"

Aina me kaikki ollaan pidetty juhlimisesta ja alkoholista, niin kauan kun ollaan toisemme tunnettu. Pari vuotta sitten homma oikeastaan lähti vasta käsistä, kun muutaman ihmisen psyyke säröili, ja seurasi pettämistä, jättämistä, ja laastarisuhteita. Itse kuuluin jälkimmäiseen porukkaan, nimenomaan laastarin ominaisuudessa. Minuun se ei vaikuttanut silloin sen kummemmin, ja pidin vielä homman hallussa, peläten sitä mitä näin ympärilläni. Yhtäkkiä ihmiset liittoutuivat toisiaan vastaan, juorusivat enemmän kuin koskaan, ja olivat jatkuvasti humalassa. Humala oli puolestaan harvoin miellyttävä, useimmiten se taittui delirium-tyyppiseksi kännipsykoosiksi, jolloin hakattiin seinää, päätä seinään, tai toisen päätä seinään.

Pikkuhiljaa homma lipsui siihen, että tiettyjä ihmisiä tavatessa päätyi aina juomaan.

"Hei, mennään käymään yksillä! Oikeesti yksillä vaan, huomenna on työpäivä niin ei viitti enempää. Ja mun vika bussikin lähtee pian."

Aamulla heräsin puolituttujen luota, hirveässä krapulassa ja työpäivän missanneena. Päivystyksessä uskottiin että olen vatsataudissa, kiitos Luoja vahvoista kurkkupastilleista ja suuvedestä.

Onko tämä todella niin arvokasta? En tiedä, kertokaa te. Olemmeko me yksin tämän asian kanssa? Media ei kirjoita nuorista naisalkoholisteista, koska hei, nuorilla naisillahan menee paremmin kuin koskaan, eikö?

Vai meneekö?

Nyt pitää lopettaa. Humalainen ystäväni nuolee korvaani, aika hakea uusi bisse.

In vino veritas.

Sitä sanotaan, että viinissä on totuus. Kun kirjoitan tätä ensimmäistä viestiäni, on kello 14:25, ja olen juonut ensimmäisen olueni. Alunperin tarkoituksenani oli valvoa koko yö, ja suunnata kauppaan kaljaostoksille heti yhdeksältä, kun alkoholin myyminen on sallittua. Eilisen illan humala oli kuitenkin sen verran raskas, että seitsemän aikaan aamulla sammuin, ja heräsin vasta kymmenen jälkeen. Pahus, taas meni hyvää juoma-aikaa hukkaan.

Näin viikko sitten unta, jossa sävelsin ystäväpiirilleni oman teemabiisin. En ole koskaan lauluja kirjoitellut, ja voitte kuvitella, ettei humalaisen harhainen uni tuottanut Nobelin arvoisia lyriikoita. Muistan kuitenkin, miten kertosäkeen sanat menivät:

"Me kaikki haluttais vaan rakastaa,
vaik tää maailma on viinaa ja väkivaltaa,
niin hei - me jäädään eloon."

Keitä me sitten olemme? Me olemme 18-35 -vuotiaista naisista koostuva ystäväporukka. Osa meistä käy töissä, osa koulussa. Jotkut ovat työttömiä, jotkut sairaslomalla, mahtuupa mukaan sairaseläkkeelläkin oleva 24-vuotias nainen. Jotkut ovat parisuhteessa, joillain on mielenterveysongelmia, jotkut ovat keskenään kämppiksiä, joillain on unelmia, ja jotkut ovat menettäneet toivonsa. Mikä meitä kaikkia sitten yhdistää?

Vastaus on yksinkertaisuudessaan surullinen: me olemme alkoholisteja.

Kun sanon meidän olevan alkoholisteja, en tarkoita että homma lähtisi joskus viikonloppuisin lapasesta, tai että kärsisimme muutaman viinilasillisen aiheuttamia morkkiksia. Ei, meille juominen ja alkoholi on päivittäistä. Me olemme ihmisiä, joiden aamu alkaa useasti oluen korkkaamisella, ja päättyy sammumiseen. Olemme ihmisiä, jotka ovat tuhonneet ihmissuhteensa, mielenterveytensä, tai uransa alkoholin aiheuttamien sivuoireiden - kuten draamahakuisuuden, krapulan, pettämisen, tai muun vastaavan vuoksi.

Aloitan tämän blogin, jotta heräisin itse kirjoittaessani siihen, millaiseksi elämämme on mennyt. Jotta ystäväni heräisivät, ja jotta ihminen joka on samassa tilanteessa, tai jonka läheinen on, heräisi myös.

Kukaan meistä ei toivonut tätä, kukaan ei odottanut tätä, eikä kukaan haaveillut tästä. Miten me siis päädyimme kyseiseen tilanteeseen? Siitä kuulette seuraavassa postauksessani.