Me päätettiin juoda vaan yhdet.

Olen nyt juonut nelisen tuntia, juomat alkavat loppua, eikä vieläkään humalla. Seurassani on viisi muuta ihmistä, joista kaksi tunnen, yksi on puolituttu, ja kaksi täysin uusia ihmisiä. Ennen olin äärettömän sosiaalinen ja ihmisrakas, mutta viimeaikoina olen huomannut itsessäni uuden, huolestuttavan piirteen: en uskalla enää puhua ihmisten kanssa. Ajatus small talkista tai tutustumisesta ahdistaa, päässä pyörii häiritseviä ajatuksia -

"Entä jos noi onkin kunnon ihmisiä? Jos ne on onnellisia ja käy töissä, ja niillä on täydelliset elämät? Entä jos ne huomaa musta, että dokaan liikaa ja oon täysin...irti? Hävettää."

Häpeä, niin. Osa meidän porukasta tiedostaa tilanteensa ja osaa olla siitä huolissaan. Se osa jengistä käy A-klinikalla juttelemassa, lepää ajoittain psykiatrisella osastolla, tai hakeutuu perheensä luo, jotta ei voisi juoda niin paljoa. Osa porukasta on sitä mieltä, että pitää elää kun on vielä nuori ja perheetön, vielä kun on aikaa ja mahdollisuuksia. Ja osa suhtautuu ongelmaan ylenkatseellisesti - "Ei mulla mitään ongelmaa ole. En mä ole mikään Hämeenkadun bussipysäkin juoppo joka sammuu omaan kuseensa ja oksennukseensa, mulla on kuitenkin homma ihan hallussa vielä, älä moralisoi kun juot itse yhtä paljon!"

Aina me kaikki ollaan pidetty juhlimisesta ja alkoholista, niin kauan kun ollaan toisemme tunnettu. Pari vuotta sitten homma oikeastaan lähti vasta käsistä, kun muutaman ihmisen psyyke säröili, ja seurasi pettämistä, jättämistä, ja laastarisuhteita. Itse kuuluin jälkimmäiseen porukkaan, nimenomaan laastarin ominaisuudessa. Minuun se ei vaikuttanut silloin sen kummemmin, ja pidin vielä homman hallussa, peläten sitä mitä näin ympärilläni. Yhtäkkiä ihmiset liittoutuivat toisiaan vastaan, juorusivat enemmän kuin koskaan, ja olivat jatkuvasti humalassa. Humala oli puolestaan harvoin miellyttävä, useimmiten se taittui delirium-tyyppiseksi kännipsykoosiksi, jolloin hakattiin seinää, päätä seinään, tai toisen päätä seinään.

Pikkuhiljaa homma lipsui siihen, että tiettyjä ihmisiä tavatessa päätyi aina juomaan.

"Hei, mennään käymään yksillä! Oikeesti yksillä vaan, huomenna on työpäivä niin ei viitti enempää. Ja mun vika bussikin lähtee pian."

Aamulla heräsin puolituttujen luota, hirveässä krapulassa ja työpäivän missanneena. Päivystyksessä uskottiin että olen vatsataudissa, kiitos Luoja vahvoista kurkkupastilleista ja suuvedestä.

Onko tämä todella niin arvokasta? En tiedä, kertokaa te. Olemmeko me yksin tämän asian kanssa? Media ei kirjoita nuorista naisalkoholisteista, koska hei, nuorilla naisillahan menee paremmin kuin koskaan, eikö?

Vai meneekö?

Nyt pitää lopettaa. Humalainen ystäväni nuolee korvaani, aika hakea uusi bisse.