Elämä on juhla.

Tervehdys taas, arvoisat alkoholistiystäväni. Muutama pettyneensorttinen kysely on jo tullut siitä, miksi en enää postaa. Postaanhan minä, mutta on ollut melkoinen kiire, ja elämässäni on tapahtunut kohtalaisen paljon muutoksia.

Lähdetään vaikka siitä, että minä en halua enää kuolla. En halua enää maata suihkun lattialla veitsi kädessäni, en halua pois täältä.


"En halua löytyä hukkuneena kylpyammeesta
köysi kaulassani.
En tänään,
eikä huomista tarvitse vielä ajatella.
Ja joka seitsemännessä hetkessä
minä näen elämän tarkoituksen."

Nyt tuntuisi olevan aikalailla se seitsemäs hetki. Syy tähän yltiöpäiseen onnellisuuteeni on selkeä ja yksinkertainen: olen lötänyt elämääni ihmisen, joka välittää minusta aidosti. Ei enää humalaisia irtosuhteita, ei enää hyväksikäyttäjiä, ei enää itsekeskeisiä kusipäitä joihin itsekin joskus lukeuduin. Ei, sen sijaan minulla on joku, joka pitää huolta minusta, joka katsoo etten tee liikaa tyhmyyksiä, ja joka ottaa öisin syliin ja silittää rauhoittavasti, kun herään hikisiin painajaisiin siitä, mitä olisi voinut tapahtua.


Myöskään alkoholia en käytä ihan samalla tavalla kuin ennen. Kieltämättä sitä kuluu edelleen hieman yli tarpeellisen määrän, mutta tavoitteena ei ole enää sumentaa järkeä ja mieltä, ja elää takkuista elämää päivästä toiseen. Enää en aamulla ensimmäiseksi korkkaa kaljaa auki, ja muutamia päiviä on mennyt täysin selvinpäin, ilman että se on edes tuottanut vaikeuksia. Sen sijaan saatan juoda lasillisen hyvää punkkua, tai ottaa ruuan kanssa kylmän oluen, ja jättää sen sitten siihen. Hämmentävää. Ajoittain tulee kyllä takapakkifiiliksiä, ja tekisi mieli ostaa pullollinen viskiä ja ryypätä taju kankaalle. Ainakin toistaiseksi olen onnistunut pidättäytymään tästä, siitä kiitos upealle naiselleni.


Tietenkään elämä ei mene niin, että kaikki olisi aina ruusuilla tanssimista tai päivänpaistetta. Viinanhuuruisina aikoina pilaamani raha-asiat ovat edelleen päin metsiä, ja jo laskupinon ajatteleminen ahdistaa niin, että rintakehää särkee ja happi meinaa loppua. Samoin olen kokenut yllättäviltä tahoilta vastustusta suhteestani - ymmärrän sen, jos ihmiset, jotka eivät minua tunne, epäilevät minua ja tarkoitusperiäni, mutta olen syvästi pettynyt siihen, että ihmiset joita olen pitänyt parhaina ystävinäni, kritisoivat päätöksiäni, vaikka niistä ei ole koitunut kuin hyvää minulle. Se herättää paljon kysymyksiä, joista yksikään ei ole miellyttävä.


Oletteko te vihaisia, kun minä pääsin pois siitä, millaista elämämme oli? Koetteko että olen pettänyt teidät, kun en enää ryyppää ja pane vieraita joka päivä? Ettekö osaa enää olla onnellisia, edes muiden puolesta? Oletteko te todella ystäviäni, vai olinko vain viihdyke, välttämätön paha, hyödyke?

En usko, enkä halua uskoa, että yksikään ylläolevista asioista pitäisi paikkaansa. Silti tuntuu pahalta huomata, että kun saa elämäänsä jotain hyvää, jotain minkä vuoksi yrittää vielä, jääkin lopulta yksin. Tai ei, ei yksin, mutta ilman niitä ihmisiä, joihin ennen tukeutui, ja joiden puolesta olisi ollut valmis mihin tahansa.


Toki muutakin ikävää mahtuu maailmaan. Olen huomannut esimerkiksi sen, että kaikki ihmiset eivät ole kilttejä tai kunnollisia. Muutama yö taaksepäin lähdin mitään ajattelematta yksin öiselle kadulle. Sen kummemmin yksityiskohtiin pureutumatta, oli lopputuloksena ruhjeita ja naarmuja sisäreisissä, pelokas ja kauhistunut mieli, sekä vakaa päätös siitä, etten enää mene öisin ulos, ainakaan yksin. Sen verran lisään, että tarkoituksena ei ollut raiskata, niinkuin moni varmasti olettaa. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan tuottaa kipua.
Minä olen ikuisesti kiitollinen kahdelle miehelle, joiden ansiota on, ettei mitään pahempaa tapahtunut. Mutta varoituksen sana, ystäväni: etenkin jos olette juoneet, älkää lähtekö yksin seikkailemaan, mistään syystä. Ei ole väliä vaikka olisitte nopeita, suurikokoisia, tai voimakkaita - mitä tahansa voi tapahtua, ja kun refleksit ovat alkoholin tai muiden päihteiden hidastamia, ei mistään voi olla varma.


Miten teillä menee nykyään? Oletteko juoneet, tehneet tyhmyyksiä, morkkistelleet?


Itse istun tällä hetkellä muutaman toverin ja naiseni kanssa sohvalla, ikkunasta tuulee varpaisiini, ja juon viiniä. Olen peloissani, surullinen, pettynyt ja hämmentynyt, mutta siitä huolimatta - minä olen onnellinen.

Hymyile, alkoholistiystäväni. Sinulla on toivoa, meillä on toivoa.

Hymyilemistä ei sovi lopettaa.

Huomasin vasta äsken, että entisen työpaikkani esimies oli lähettänyt muutama viikko sitten koko henkilöstölle saman sähköpostin. Siinä oli kappale, joka käsitteli minun irtisanoutumistani - "toivotan sinulle hirveän paljon aurinkoa ja iloa elämään, ja iso kiitos hymyllä varustetuista työpäivistäsi." Hymy, niin. Se on melkoisen jännittävä juttu. Kun hymyään hioo tarpeeksi kauan, sen voi väläyttää missä tahansa tilanteessa, ja se hämää ihmiset uskomaan mitä vain. Että sitä on onnellinen, tyytyväinen, kaikki on hyvin, tai jopa että pitää ihmisestä, jonka läheisyyttä ei todellisuudessa voi sietää.

Eilen hymyileminen tuotti itselleni pienehköjä vaikeuksia. "Voi vittu mitä paskaa. Mä en tarvi nyt tollaista syyllistämistä ja arvostelua, varsinkaan kun sulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä tässä on tapahtunut. Että haista paska." -viesti saatuna ihmiseltä joka lukeutuu maailman rakkaimpiin, viiltää yllättävän syvältä. Itseinhon ja itsesyyllistämisen määrä on vakio. Ja vaikka tarkoituksenani ei ollut syyllistää häntä, tai aiheuttaa missään tapauksessa pahaa mieltä, kuvotan itseäni tällä hetkellä niin suurissa määrin, että meinaa taju lähteä. Surettaa myös se, että kyseinen ihminen on lipsumassa tavoittamattomiin, en kestäisi enää menetyksiä.



Olen jälleen havainnut itsessäni uusia, huolestuttavia piirteitä. Nyt valtaa on ottamassa eräänlainen välinpitämättömyys omasta elämästäni ja siitä, mitä minulle tapahtuu. Välttelen ihmisiä, joiden kanssa ennen vietin aikaa päivittäin ja jotka olivat minulle tärkeitä, koska en halua että he huomaavat miten minulla oikeasti menee - hymy hämää vain tiettyyn rajaan asti.
Eilen säteilin ja flirttasin ihmiselle, josta en ole lainkaan kiinnostunut. Se tarjosi koko illan, ja tiesin että sillä on odotuksia suhteeni. Koska en välitä siitä mitä teen, ja koska se ei juurikaan kiinnosta ketään muutakaan, annoin tytölle haluamansa. Ei kaduta, ei ole morkkista, ei hymyilytä. Harvinaisen neutraali olo.

Kohta konttaan suihkuun, tällä kertaa kuivin silmin. En aio enää itkeä asioiden tai ihmisten perään, luovutan sen suhteen ja keksin jotain muuta. Illemmalla menen töihin, pitkästä aikaa. Pelottava ajatus.

Linkitän tähän vielä videon, jonka sanoma kosketti aika syvältä. Hei, te surulliset, masentuneet, alkoholisoituneet ystäväni. On meilläkin vielä toivoa. Hymyilkää.

http://www.youtube.com/watch?v=Rsjgw_C97v4