Murtunut illuusio.

Olen pohtinut muutaman päivän kiinnostavaa kysymystä. Kysymys on sinänsä hölmö, turha, ja lapsellinen, mutta jollain lailla se minua kiehtoo.

Tuleeko minusta koskaan mitään?

Syy siihen, miksei kyseistä kysymystä tarvitsisi lainkaan esittää, on yksinkertainen: minähän olen jo jotain. Olen saavuttanut elämässäni paljon - minulla on työpaikka, rakastava perhe, maailman parhaimpiin ihmisiin lukeutuvia lojaaleja ystäviä, ja uskomattomin tyttöystävä mitä kuvitella saattaa.
Siitä huolimatta en ole tyytyväinen. Pohdin ystäväni kanssa syitä yleiseen ahdistuksensekaiseen tyytymättömyyteen:

- Raha-asiat ovat todella heikolla tolalla. Velanperijöitä ja perintäkirjeitä puskee joka suunnasta.
- Itsetunto tai -varmuus eivät ole läheskään samalla tasolla kuin ennen, ja depressiofiilikset nousevat pintaan ajoittain hyvinkin voimakkaina.
- Tyytymättömyys ulkonäköön elää voimakkaana: olut turvottaa, kasvot ovat kalpeat, ja silmät väsyneet.
- Tuntuu, ettei kykene kunnolla mihinkään pitkäjänteiseen harrastusten tai töiden saralla.
- Tunne siitä, että tuottaa jatkuvasti pettymyksiä muille, eikä milloinkaan riitä tai ole tarpeeksi.
- Alkoholin liikakäyttö, joka on olennaisesti sidoksissa yllämainittuihin elämän epäkohtiin.

"En mä ole vihainen. Kyllä mä tiesin että juot tänäänkin, koska ainahan sä juot kun kaljaa on saatavilla."

En tiedä, mihin uskoa. Äänensävy oli hellä, kiltti, ja rakastava, mutta sanat kätkevät sisäänsä uskomattoman määrän pettymystä, joka aiheuttaa itsesyyllistämisen vyöryn.


Minä olen häviäjä. Get used to it. Minä en ole täydellinen, kaunis, enkä ihmeellinen. En ole yhtä hyvä kuin perheenjäseneni, en ole tarpeeksi hyvä ystävilleni, ja olen heikompi ja säälittävämpi kuin tyttöystäväni. Mitä minä oikeastaan olen?

Vastaus yksinkertaisiin kysymyksiin on useimmiten myös yksinkertainen. Niin myös tässä tapauksessa: minä olen nainen, joka yrittää pyristellä irti alkoholiverkosta. Minä olen nainen, joka yrittää parhaansa mukaan elää kunnollista, hyvää ja arvokasta elämää. Minä olen nainen, joka pyrkii rehellisyyteen, lojaaliuteen, aitouteen.

Minä olen nainen, joka yrittää pysyä elossa. Kaikesta huolimatta.

Elämä on juhla.

Tervehdys taas, arvoisat alkoholistiystäväni. Muutama pettyneensorttinen kysely on jo tullut siitä, miksi en enää postaa. Postaanhan minä, mutta on ollut melkoinen kiire, ja elämässäni on tapahtunut kohtalaisen paljon muutoksia.

Lähdetään vaikka siitä, että minä en halua enää kuolla. En halua enää maata suihkun lattialla veitsi kädessäni, en halua pois täältä.


"En halua löytyä hukkuneena kylpyammeesta
köysi kaulassani.
En tänään,
eikä huomista tarvitse vielä ajatella.
Ja joka seitsemännessä hetkessä
minä näen elämän tarkoituksen."

Nyt tuntuisi olevan aikalailla se seitsemäs hetki. Syy tähän yltiöpäiseen onnellisuuteeni on selkeä ja yksinkertainen: olen lötänyt elämääni ihmisen, joka välittää minusta aidosti. Ei enää humalaisia irtosuhteita, ei enää hyväksikäyttäjiä, ei enää itsekeskeisiä kusipäitä joihin itsekin joskus lukeuduin. Ei, sen sijaan minulla on joku, joka pitää huolta minusta, joka katsoo etten tee liikaa tyhmyyksiä, ja joka ottaa öisin syliin ja silittää rauhoittavasti, kun herään hikisiin painajaisiin siitä, mitä olisi voinut tapahtua.


Myöskään alkoholia en käytä ihan samalla tavalla kuin ennen. Kieltämättä sitä kuluu edelleen hieman yli tarpeellisen määrän, mutta tavoitteena ei ole enää sumentaa järkeä ja mieltä, ja elää takkuista elämää päivästä toiseen. Enää en aamulla ensimmäiseksi korkkaa kaljaa auki, ja muutamia päiviä on mennyt täysin selvinpäin, ilman että se on edes tuottanut vaikeuksia. Sen sijaan saatan juoda lasillisen hyvää punkkua, tai ottaa ruuan kanssa kylmän oluen, ja jättää sen sitten siihen. Hämmentävää. Ajoittain tulee kyllä takapakkifiiliksiä, ja tekisi mieli ostaa pullollinen viskiä ja ryypätä taju kankaalle. Ainakin toistaiseksi olen onnistunut pidättäytymään tästä, siitä kiitos upealle naiselleni.


Tietenkään elämä ei mene niin, että kaikki olisi aina ruusuilla tanssimista tai päivänpaistetta. Viinanhuuruisina aikoina pilaamani raha-asiat ovat edelleen päin metsiä, ja jo laskupinon ajatteleminen ahdistaa niin, että rintakehää särkee ja happi meinaa loppua. Samoin olen kokenut yllättäviltä tahoilta vastustusta suhteestani - ymmärrän sen, jos ihmiset, jotka eivät minua tunne, epäilevät minua ja tarkoitusperiäni, mutta olen syvästi pettynyt siihen, että ihmiset joita olen pitänyt parhaina ystävinäni, kritisoivat päätöksiäni, vaikka niistä ei ole koitunut kuin hyvää minulle. Se herättää paljon kysymyksiä, joista yksikään ei ole miellyttävä.


Oletteko te vihaisia, kun minä pääsin pois siitä, millaista elämämme oli? Koetteko että olen pettänyt teidät, kun en enää ryyppää ja pane vieraita joka päivä? Ettekö osaa enää olla onnellisia, edes muiden puolesta? Oletteko te todella ystäviäni, vai olinko vain viihdyke, välttämätön paha, hyödyke?

En usko, enkä halua uskoa, että yksikään ylläolevista asioista pitäisi paikkaansa. Silti tuntuu pahalta huomata, että kun saa elämäänsä jotain hyvää, jotain minkä vuoksi yrittää vielä, jääkin lopulta yksin. Tai ei, ei yksin, mutta ilman niitä ihmisiä, joihin ennen tukeutui, ja joiden puolesta olisi ollut valmis mihin tahansa.


Toki muutakin ikävää mahtuu maailmaan. Olen huomannut esimerkiksi sen, että kaikki ihmiset eivät ole kilttejä tai kunnollisia. Muutama yö taaksepäin lähdin mitään ajattelematta yksin öiselle kadulle. Sen kummemmin yksityiskohtiin pureutumatta, oli lopputuloksena ruhjeita ja naarmuja sisäreisissä, pelokas ja kauhistunut mieli, sekä vakaa päätös siitä, etten enää mene öisin ulos, ainakaan yksin. Sen verran lisään, että tarkoituksena ei ollut raiskata, niinkuin moni varmasti olettaa. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan tuottaa kipua.
Minä olen ikuisesti kiitollinen kahdelle miehelle, joiden ansiota on, ettei mitään pahempaa tapahtunut. Mutta varoituksen sana, ystäväni: etenkin jos olette juoneet, älkää lähtekö yksin seikkailemaan, mistään syystä. Ei ole väliä vaikka olisitte nopeita, suurikokoisia, tai voimakkaita - mitä tahansa voi tapahtua, ja kun refleksit ovat alkoholin tai muiden päihteiden hidastamia, ei mistään voi olla varma.


Miten teillä menee nykyään? Oletteko juoneet, tehneet tyhmyyksiä, morkkistelleet?


Itse istun tällä hetkellä muutaman toverin ja naiseni kanssa sohvalla, ikkunasta tuulee varpaisiini, ja juon viiniä. Olen peloissani, surullinen, pettynyt ja hämmentynyt, mutta siitä huolimatta - minä olen onnellinen.

Hymyile, alkoholistiystäväni. Sinulla on toivoa, meillä on toivoa.

Kuka pelkää kuolemaa?

Heräsin tunti sitten uskomattomaan ahdistukseen ystäväni asunnosta - yksin. Joka puolella on tyhjiä tölkkejä, viinipulloja, ja olutpakkauksia. Raahauduin hetkeksi suihkun lattialle itkemään, ja pesin hampaani noin kahdeksan kertaa. Ei auttanut, ahdistaa edelleen, ja olo on tahmea ja takkuinen. Jotain edistystä sentään, koska viimeksi kun itkin ahdistustani laskuhumalassa, päädyin vuoleskelemaan käsiäni sheiverillä. Tässä ollaan siis selvästi menossa parempaan suuntaan! On outoa, miten krapulassa on aina uskomaton kuolemanpelko. Kaikki tuntuu tuhat kertaa pahemmalta kuin selvinpäin tai humalassa, pelottaa, ja on yksinäinen olo. Uhh.

En ole aiemmin maininnutkaan, että suurin osa meistä pitää enimmäkseen naisista. Humalaisten juoppolesbojen porukka, eikö kuulostakin viehättävältä? Tämä tieto on tarpeellinen lähinnä siksi, että tämän postauksen tavoin aion myös tulevissa teksteissäni kertoa miten alkoholi on vaikuttanut suhdekuvioihimme. Sen voi tosin tiivistää: kenelläkään ei ole ehjää, onnellista parisuhdetta, kaikki ovat olleet kaikkien kanssa, ja riitoja ja pettämistä riittää. Kun kerron ihmisistä, en käytä heidän oikeita nimiään. Turha siis pohdiskella, satutteko tuntemaan kyseisiä henkilöitä.

Toissayönä päädyin harrastamaan seksiä Jennan kanssa. En oikeastaan tunne sitä, mutta oltiin molemmat humalassa, ja se laittoi viestiä, jossa kutsui minut yökylään. Tässä kaupungissa ei ole muuta tekemistä kuin harrastaa juomista ja irtosuhteita, joten tottakai minä menin. Nyt Jenna sanoi, että tuntee minua kohtaan jonkinasteista välittämistä, vaikka ei tunnetakaan, ja että olen söpö. Pitäisi kai kertoa sillekin, että tällä hetkellä olen niin sekaisin ja hukassa, ettei minusta ole yhtään mihinkään - kaikki voimat menevät hengissäpysymiseen ja siihen, etten muuta baarin takapihalle asumaan. Sitä on muuten liikkeellä - siis yleistä suhteettomuutta. Kukaan ei halua vakavaa suhdetta kenenkään kanssa, mutta sen sijaan lempeä jaetaan oikein urakalla joka suuntaan. Hyvä me.

Juttelin tuossa entisen tyttöystäväni, Mitjan kanssa. Meidän suhde oli melko kaoottinen, eikä ehkä siitä onnellisimmasta päästä. Arvaatteko syyn? Hienoa, oikein meni. Alkoholihan se.
Kun tutustuin Mitjaan, oli oma alkoholinkäyttöni vielä hallinnassa. Mitjalla puolestaan ei ollut - se joi joka päivä, ja kun se oli päissään, siitä tuli aggressiivinen, ajoittain väkivaltainen, ja pettävä tapaus. Olen kirjoittanut aiheesta angstisen, tekotaiteellisen tekstinpätkän, kun yritin purkaa ahdistustani. Ei se auttanut, mutta ehkä tekstistä huomaa mitä alkoholi meille teki. Märta Tikkasen tyylillä mennään siis, mutta lyhennettynä:

"Te ette tiedä miltä se tuntuu.
Odottaa. Pelätä. Valvoa.
Eilen kaikki oli vielä hyvin. Juhlimme ja nauroimme, mutta ei tarvittu kuin yksi hetki, väärä sana, lause tai ele, ja kaikki muuttui sekunnissa. En tiedä mitä tein väärin sillä kertaa, jotenkin onnistun aina suututtamaan hänet, kun hän juo.
Suudelmat vaihtuvat sormien katkomiseen. Kauniit sanat kuristamiseen. Rakkaasta tuleekin raivotar. 
Yritän pysyä rauhallisena, vaikka ensimmäistä kertaa suhteessamme pelkään kuollakseni. Hän sanoo haluavansa tappaa minut, kaikki, jokaisen. Yritän soittaa ambulanssia, hän raatelee käteni ja sähisee, kyyristyy nurkkaan kuin itseään puolustava eläin, näyttää hampaitaan ja katsoo minua murhaavasti.
Käytän tupakkaa tekosyynä, ja yritän uudelleen soittaa hätäkeskukseen. Auto tulee pian, ja hän vannoo tappavansa minut, ambulanssimiehet, itsensä. Kun lähdön hetki koittaa, hän muuttuu pelokkaaksi. Tule mukaan, älä jätä, en tahdo olla yksin, älä hylkää, auta rakas, AUTA.
Ja minä rauhoittelen, menen mukaan, pidän kiinni, ja annan ensihoitajille hänen tietonsa.

Eilen kaikki oli vielä hyvin. Tänään hän on vieroituksessa. 
Eilen minä pelkäsin häntä. Olin varma että kuolen.
Te ette tiedä miltä se tuntuu.


Kun yhtäkkiä huomaa, ettei tunnekaan ihmistä, jota rakastaa."


Kysyin hetki sitten Mitjalta, miltä hänestä tuntuu olla alkoholisti. Lakoninen vastaus kiteytti surullisen totuuden kenties liiankin hyvin.


"Normaalilta. Toisinaan ehkä vähän krapulaiselta."