Huomasin vasta äsken, että entisen työpaikkani esimies oli lähettänyt muutama viikko sitten koko henkilöstölle saman sähköpostin. Siinä oli kappale, joka käsitteli minun irtisanoutumistani - "toivotan sinulle hirveän paljon aurinkoa ja iloa elämään, ja iso kiitos hymyllä varustetuista työpäivistäsi." Hymy, niin. Se on melkoisen jännittävä juttu. Kun hymyään hioo tarpeeksi kauan, sen voi väläyttää missä tahansa tilanteessa, ja se hämää ihmiset uskomaan mitä vain. Että sitä on onnellinen, tyytyväinen, kaikki on hyvin, tai jopa että pitää ihmisestä, jonka läheisyyttä ei todellisuudessa voi sietää.
Eilen hymyileminen tuotti itselleni pienehköjä vaikeuksia. "Voi vittu mitä paskaa. Mä en tarvi nyt tollaista syyllistämistä ja arvostelua, varsinkaan kun sulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä tässä on tapahtunut. Että haista paska." -viesti saatuna ihmiseltä joka lukeutuu maailman rakkaimpiin, viiltää yllättävän syvältä. Itseinhon ja itsesyyllistämisen määrä on vakio. Ja vaikka tarkoituksenani ei ollut syyllistää häntä, tai aiheuttaa missään tapauksessa pahaa mieltä, kuvotan itseäni tällä hetkellä niin suurissa määrin, että meinaa taju lähteä. Surettaa myös se, että kyseinen ihminen on lipsumassa tavoittamattomiin, en kestäisi enää menetyksiä.
Olen jälleen havainnut itsessäni uusia, huolestuttavia piirteitä. Nyt valtaa on ottamassa eräänlainen välinpitämättömyys omasta elämästäni ja siitä, mitä minulle tapahtuu. Välttelen ihmisiä, joiden kanssa ennen vietin aikaa päivittäin ja jotka olivat minulle tärkeitä, koska en halua että he huomaavat miten minulla oikeasti menee - hymy hämää vain tiettyyn rajaan asti.
Eilen säteilin ja flirttasin ihmiselle, josta en ole lainkaan kiinnostunut. Se tarjosi koko illan, ja tiesin että sillä on odotuksia suhteeni. Koska en välitä siitä mitä teen, ja koska se ei juurikaan kiinnosta ketään muutakaan, annoin tytölle haluamansa. Ei kaduta, ei ole morkkista, ei hymyilytä. Harvinaisen neutraali olo.
Kohta konttaan suihkuun, tällä kertaa kuivin silmin. En aio enää itkeä asioiden tai ihmisten perään, luovutan sen suhteen ja keksin jotain muuta. Illemmalla menen töihin, pitkästä aikaa. Pelottava ajatus.
Linkitän tähän vielä videon, jonka sanoma kosketti aika syvältä. Hei, te surulliset, masentuneet, alkoholisoituneet ystäväni. On meilläkin vielä toivoa. Hymyilkää.
http://www.youtube.com/watch?v=Rsjgw_C97v4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti