Hymyilemistä ei sovi lopettaa.

Huomasin vasta äsken, että entisen työpaikkani esimies oli lähettänyt muutama viikko sitten koko henkilöstölle saman sähköpostin. Siinä oli kappale, joka käsitteli minun irtisanoutumistani - "toivotan sinulle hirveän paljon aurinkoa ja iloa elämään, ja iso kiitos hymyllä varustetuista työpäivistäsi." Hymy, niin. Se on melkoisen jännittävä juttu. Kun hymyään hioo tarpeeksi kauan, sen voi väläyttää missä tahansa tilanteessa, ja se hämää ihmiset uskomaan mitä vain. Että sitä on onnellinen, tyytyväinen, kaikki on hyvin, tai jopa että pitää ihmisestä, jonka läheisyyttä ei todellisuudessa voi sietää.

Eilen hymyileminen tuotti itselleni pienehköjä vaikeuksia. "Voi vittu mitä paskaa. Mä en tarvi nyt tollaista syyllistämistä ja arvostelua, varsinkaan kun sulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä tässä on tapahtunut. Että haista paska." -viesti saatuna ihmiseltä joka lukeutuu maailman rakkaimpiin, viiltää yllättävän syvältä. Itseinhon ja itsesyyllistämisen määrä on vakio. Ja vaikka tarkoituksenani ei ollut syyllistää häntä, tai aiheuttaa missään tapauksessa pahaa mieltä, kuvotan itseäni tällä hetkellä niin suurissa määrin, että meinaa taju lähteä. Surettaa myös se, että kyseinen ihminen on lipsumassa tavoittamattomiin, en kestäisi enää menetyksiä.



Olen jälleen havainnut itsessäni uusia, huolestuttavia piirteitä. Nyt valtaa on ottamassa eräänlainen välinpitämättömyys omasta elämästäni ja siitä, mitä minulle tapahtuu. Välttelen ihmisiä, joiden kanssa ennen vietin aikaa päivittäin ja jotka olivat minulle tärkeitä, koska en halua että he huomaavat miten minulla oikeasti menee - hymy hämää vain tiettyyn rajaan asti.
Eilen säteilin ja flirttasin ihmiselle, josta en ole lainkaan kiinnostunut. Se tarjosi koko illan, ja tiesin että sillä on odotuksia suhteeni. Koska en välitä siitä mitä teen, ja koska se ei juurikaan kiinnosta ketään muutakaan, annoin tytölle haluamansa. Ei kaduta, ei ole morkkista, ei hymyilytä. Harvinaisen neutraali olo.

Kohta konttaan suihkuun, tällä kertaa kuivin silmin. En aio enää itkeä asioiden tai ihmisten perään, luovutan sen suhteen ja keksin jotain muuta. Illemmalla menen töihin, pitkästä aikaa. Pelottava ajatus.

Linkitän tähän vielä videon, jonka sanoma kosketti aika syvältä. Hei, te surulliset, masentuneet, alkoholisoituneet ystäväni. On meilläkin vielä toivoa. Hymyilkää.

http://www.youtube.com/watch?v=Rsjgw_C97v4

Älä koskaan ole pahoillasi siitä, mitä tarkoitit.

Oi, miten hienoa huomata, että ainakin yksi ihminen käy lukemassa tätä blogia. Siteeraus siitä, miten valehtelen itselleni teksteissäni siitä etten juo tänään itseäni humalaan, ja oma lisäys
"Niin tuttua, ja tietäähän sen miten siinä käy", lämmitti mieltäni suuresti.

Anoyymi lukijani, tiesit oikein. Olen humalassa. Tänään olen ollut turhautunut, vihainen, ahdistunut, ja nyt viimein periksiantaneen humalainen. Kiira on täällä, mutta nukkuu jo, ja Jenna silittää selkää. Tai itseasiassa puristaa reittä, jos tarkkoja ollaan. Suutelee kaulaa. Niskaa. Apua?

Huomenna tähän kaupunkiin tulee Siina, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen. Viisi vuotta se on rakastanut minua, ja tiedän jo etukäteen etten uskalla nähdä sitä ilman, että juon. Se siitä selvistelystä taas.

"Syvimmän kuopan kaivaja saa palkaksi uuden lapion".

Älkää saattako minua kiusaukseen, älkää pyytäkö minua juomaan, älkää tarjotko minulle. Riistäkää ennemmin tuoppi kädestäni ja särkekää se viinipullo mitä hamuan käsiini. Kiltit.

Auttakaa minua parantumaan.

Rikkoo, rikotaan, pettää, petetään.

Teidän oma vihainen, ahdistunut alkoholistinne täällä taas, heipä hei. Jopas on ollut päivä.

Eilen oli ensimmäistä kertaa aikoihin päivä, kun en ollut humalassa. Olin kai liian väsynyt juomaan, tai kenties se johtui rahattomuudesta - ei vaan jostain syystä maistunut. Tänään olen juossut ympäri virastoja, soitellut muihin kaupunkeihin ja työpaikkoihin, ja yrittänyt pitää ahdistuksen ja viinanhimon kurissa.
Tein aamulla vakaan päätöksen siitä, että olisin tänään selvinpäin. Vaan minkäs teet - en ole koskaan voinut sietää sitä, että minulle valehdellaan, ja nyt on vaihteeksi käynyt niin.

En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka herää, kun sinulle tärkeä ihminen pettää luottamuksesi. Veikkaan, että se on kaikille ihmisille samankaltainen tuntemus: sitä voi fyysisesti pahoin, kuvottaa, ei voi pysyä hetkeäkään paikallaan, yrittää hengittää rauhallisesti ja räpytellä vimmatusti silmiään jotta ei itkettäisi. Erona muihin ihmisiin on se, että minä ajattelen tätä asiaa kuten kunnon juopon kuuluu - en osaa käsitellä tällaisia asioita, en kestä ahdistusta, syytän itseäni ja etsin itsestäni kaikki viat, ja turrutan lopuksi oloni alkoholilla. Tänään en tosin aio olla humalassa kiusallanikaan, en suostu siihen että joku saa ajattelemattomuuttaan ja empatiakyvyttömyyttään talloa muita ihmisiä miten lystää, ja että reagoin siihen itselleni epäsuotuisalla tavalla. Etsiköön muualta lohtunsa, niin minäkin teen. Ja minun lohtunani ei ole tänä iltana pullo.

"Elämä on farssi. Naura itsellesi ennenkuin muut ehtivät tehdä sen"


Niina laittoi viestiä, että sillä on huono päivä ja se kaipaa halausta. Saa nähdä tapaanko hänet, kun pääsee yhdeksän maissa töistä. Sitä ennen tapaan pikaisesti Lauran, ja vietän iltaa todennäköisesti ainakin Kiiran kanssa. Myös Jenna kyseli, ehtisinkö nähdä tänään yhdeksän pintaan, kun se lähtee huomenissa pois kaupungista. Jotenkin alkaa ahdistaa tämä jatkuvasti tavoitettavissa oleminen ja ihmisten treffailu, ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän se pullo minulle huutelee. Jääkaapissa on tällä hetkellä pullo valkkaria viilentymässä, ehkäpä minä sitä hieman maistelen, mutta kuten sanottua, humalan jätän väliin. Pitää olla skarppina huomenna, suuria päätöksiä tehtävänä, suuria muutoksia edessä.

Mitjakin soitti ja kertoi heittäneensä suunnilleen koko omaisuuteni roskikseen. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen, ihan vilpittömästi: itse en osaa luopua mistään, ja kuitenkin olen jo pitkään halunnut tietyistä tavaroista eroon. Eilen menetin Mitjaan hermoni täydellisesti, krapula-ahdistus ja tappelu turhista asioista tekivät tehtävänsä, ja menetin tavallisesti varsin hyvän itsekontrollini täysin. Huusin suoraa huutoa ja poltin tupakkaa kädet vapisten, mutta jo noin tuntia myöhemmin viestittelin Mitjan kanssa jo ihan normaalisti. Se on kaikesta huolimatta yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä, ja tulee luultavasti olemaankin.


Kuulin aikoinaan hyvän määritelmän alkoholistista.

"Kun normaali ja terve ihminen putoaa kuoppaan, hän alkaa heti miettiä, miten pääsisi sieltä pois.
Kun alkoholisti putoaa kuoppaan, hän alkaa heti miettiä, että miksi aina minä, miksi aina minulle käy vain huonoja asioita."


Tänään minä en ole surullinen. Tänään en ole lamaantunut, tai toivoton. Tänään olen vihainen, ja aion käyttää sitä hyväkseni - minä kiipeän täältä vielä. Odota vaan, maailma, käteni on saanut jo reunasta otteen.

Sosiaalipornon luvattu valtakunta

"Meillä meni viisi vuotta hukkaan, kun me kuunneltiin mitä muut puhui ja uskottiin niitä. Nyt sä et kyllä pääse musta eroon enää millään."

Kuten toissapäivänä kerroin, viina tuhoaa ihmissuhteet. Samalla tavalla siinä onnistuvat muut ihmiset, etenkin jos se alkoholi on kuvioissa mukana. Se on hämmentävää, miten humalassa jokaiselle tuntuu iskevän pakkomielle puuttua muiden asioihin tai elämään. Joko sitä varoitellaan uusista tuttavuuksista, juorutaan, tai kerrotaan henkilökohtaisia huonoja kokemuksia kyseisistä ystävistä. En tiedä pitäisikö minun olla surullinen, vihainen vai turhautunut - tällä hetkellä tuntuu, että olen kaikkia niitä.

Surullisuus tulee siitä, että olen itse havainnut olevani aloitteestani vahingossa hyväksikäytetty ihmissuhteissa. En ole uhri, mutta olen omasta tahdostani liian kiltti. Tiskaan Lauran astiat hänen ollessaan Minnan kanssa yötä, enkä edes ymmärrä olevani typerä ja säälittävä, ennenkuin viimeinenkin vaahto on valunut viemäristä alas.
Vihaisuus tulee siitä, etten saa edes kääntää unissani kylkeä, ilman että siihen puututaan ja siitä puhutaan päiviä.
Turhautuminen tulee siitä, että tiedän olevani yksin, ja että tulen olemaan sitä ties miten pitkään, halusin tai en. Siitä, että tiedän etten voi tehdä mitään löytääkseni itseni tai onnellisuuteni.

"Ne ihmiset nauttii siitä, että saa edes mahdollisuuden yrittää tuhota muiden elämiä. Ne haluaa päästä piireihin, olla jotain, tuntea mahdollisimman paljon porukkaa paikatakseen omaa yksinäisyydentunnettaan. Niillä ei ole juuri mitään, joten ne yrittää ryövätä toisten elämät. Vaikka mikä mä olen puhumaan, luusereita mekin ollaan."

Kiira on viisas tyttö. Se ymmärtää minua paremmin kuin kukaan pitkään aikaan, ja sen räkäinen nauru kaikuu korvissani varmaan loppuvuoden - viimeiset kolme päivää ollaan keskusteltu siitä, miten surullinen tapaus minä olen.

"Mä en saa Kiira koskaan oikeasti ketään, ainakaan kunnolla. Jos saan seksiä joltain, niin en kyllä taatusti saa ainakaan toista kertaa. Ja mä en ikinä saa koskea kehenkään, mua vaan pannaan. Siitä tulee yllättävän halpa olo, ja sitten on taas pakko juoda lisää ettei vihaisi itseään ja tuntisi olevansa käyttötavaraa."

Kun löydät itsesi halpisbaarista halailemasta pukumiehiä yhden bissen toivossa, huomaat että ihmissuhteet on menetetty, itket sossuun tilannettasi ja huudat aamulla puhelimeen kun henkinen kipu ja krapula sattuvat liikaa, mietit jälleen, että olisiko syytä hidastaa tahtia.
Miettiminen ei aina riitä, ja toteutus olisi liian raskasta. Helpommalla pääset kun et välitä rikotuista lupauksista tai valheellisista sanoista, myyt itsesi halvalla ja harrastat sosiaalipornoa, etkä luota muihin kuin niihin, jotka todella välittävät. Niitä on harvassa.

"Mä en jaksa enää itkeä. Mieluummin mä makaan nurmikolla ja nauran, vaikka silmiä vähän kirvelisikin."

Irtisanoutumisia.

Edellistä tekstiä kirjoittaessani vannoin, etten juo ainakaan viikkoon. Saman päivän iltana löysin itseni baarista uskomattomassa humalassa. Pitkästä aikaa oli tosin hauska ilta, ei draamaa, tappeluita tai jumitusta, vaan ainoastaan vilpitöntä hauskanpitoa ja keskusteluita.

Pilkun jälkeen siirryttiin porukalla läheiseen puistoon istumaan ja juttelemaan.

"Kenen kanssa seurustelisit, jos olisi pakko valita joku?"

Itse kieltäydyin vastaamasta kysymykseen, koska ajatuskin seurustelemisesta on täysin mahdoton tämän humalaisen elämänmenon lomassa. Niina kyllä vastasi - minut.
Hymyilin sille ja annoin humalaisen suudelman. Fiksu veto.

Seuraavana aamuna, eli eilen, heräsin päänsärkyisenä Lauran kämpältä. Itse se ei ollut paikalla, mutta minulla oli vara-avain, jota käytin häikäilemättä hyväkseni. Ahdisti taas, painelin suihkun lattialle istumaan, ja mietin että mitä helvettiä mun elämälle on tapahtumassa. Keräsin itseni, jätin vara-avaimen keittiön pöydälle ja lähdin töihin ystäväni Kiiran kanssa. Heikotti, huimasi ja oksetti, mutta lupaukset on lupauksia, ja työt täytyy tehdä.

"Olenko mä kunnon alkoholisti jos käyn töissä ja mulla on asunto?"
 Kuulemma olen. Damn.

Darra-ahdistuksissani soitin Lauralle - jonka kanssa oli jonkinlainen deittimeininki tuossa aiemmin - ja sanoin että haluan olla vain ystävä, en mitään muuta. Samassa puuskassa laitoin Niinalle viestin, että voisiko se tulla mun luo. Tulihan se, mutta jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut kovin hyvä asia.

Nyt horjun jälleen darran partaalla, mutta onnekseni tiedän ettei se kestä kovin kauaa. Noin tunnin päästä kiidän kauppaan ostamaan sen tyhjäksi oluista, ja lähden kahden luottoystäväni kanssa maanpakoon, pois tästä kaupungista.

Oletteko koskaan kuulleet sanontaa, että viina tuhoaa ihmissuhteet? Uskokaa pois, se ei ole vain legendaa. Se on täyttä totta.
Minä olen irtisanoutunut töistä, irtisanonut asunnon, ja nyt menevät ihmissuhteet.

Mitä jää jäljelle?

Kuka pelkää kuolemaa?

Heräsin tunti sitten uskomattomaan ahdistukseen ystäväni asunnosta - yksin. Joka puolella on tyhjiä tölkkejä, viinipulloja, ja olutpakkauksia. Raahauduin hetkeksi suihkun lattialle itkemään, ja pesin hampaani noin kahdeksan kertaa. Ei auttanut, ahdistaa edelleen, ja olo on tahmea ja takkuinen. Jotain edistystä sentään, koska viimeksi kun itkin ahdistustani laskuhumalassa, päädyin vuoleskelemaan käsiäni sheiverillä. Tässä ollaan siis selvästi menossa parempaan suuntaan! On outoa, miten krapulassa on aina uskomaton kuolemanpelko. Kaikki tuntuu tuhat kertaa pahemmalta kuin selvinpäin tai humalassa, pelottaa, ja on yksinäinen olo. Uhh.

En ole aiemmin maininnutkaan, että suurin osa meistä pitää enimmäkseen naisista. Humalaisten juoppolesbojen porukka, eikö kuulostakin viehättävältä? Tämä tieto on tarpeellinen lähinnä siksi, että tämän postauksen tavoin aion myös tulevissa teksteissäni kertoa miten alkoholi on vaikuttanut suhdekuvioihimme. Sen voi tosin tiivistää: kenelläkään ei ole ehjää, onnellista parisuhdetta, kaikki ovat olleet kaikkien kanssa, ja riitoja ja pettämistä riittää. Kun kerron ihmisistä, en käytä heidän oikeita nimiään. Turha siis pohdiskella, satutteko tuntemaan kyseisiä henkilöitä.

Toissayönä päädyin harrastamaan seksiä Jennan kanssa. En oikeastaan tunne sitä, mutta oltiin molemmat humalassa, ja se laittoi viestiä, jossa kutsui minut yökylään. Tässä kaupungissa ei ole muuta tekemistä kuin harrastaa juomista ja irtosuhteita, joten tottakai minä menin. Nyt Jenna sanoi, että tuntee minua kohtaan jonkinasteista välittämistä, vaikka ei tunnetakaan, ja että olen söpö. Pitäisi kai kertoa sillekin, että tällä hetkellä olen niin sekaisin ja hukassa, ettei minusta ole yhtään mihinkään - kaikki voimat menevät hengissäpysymiseen ja siihen, etten muuta baarin takapihalle asumaan. Sitä on muuten liikkeellä - siis yleistä suhteettomuutta. Kukaan ei halua vakavaa suhdetta kenenkään kanssa, mutta sen sijaan lempeä jaetaan oikein urakalla joka suuntaan. Hyvä me.

Juttelin tuossa entisen tyttöystäväni, Mitjan kanssa. Meidän suhde oli melko kaoottinen, eikä ehkä siitä onnellisimmasta päästä. Arvaatteko syyn? Hienoa, oikein meni. Alkoholihan se.
Kun tutustuin Mitjaan, oli oma alkoholinkäyttöni vielä hallinnassa. Mitjalla puolestaan ei ollut - se joi joka päivä, ja kun se oli päissään, siitä tuli aggressiivinen, ajoittain väkivaltainen, ja pettävä tapaus. Olen kirjoittanut aiheesta angstisen, tekotaiteellisen tekstinpätkän, kun yritin purkaa ahdistustani. Ei se auttanut, mutta ehkä tekstistä huomaa mitä alkoholi meille teki. Märta Tikkasen tyylillä mennään siis, mutta lyhennettynä:

"Te ette tiedä miltä se tuntuu.
Odottaa. Pelätä. Valvoa.
Eilen kaikki oli vielä hyvin. Juhlimme ja nauroimme, mutta ei tarvittu kuin yksi hetki, väärä sana, lause tai ele, ja kaikki muuttui sekunnissa. En tiedä mitä tein väärin sillä kertaa, jotenkin onnistun aina suututtamaan hänet, kun hän juo.
Suudelmat vaihtuvat sormien katkomiseen. Kauniit sanat kuristamiseen. Rakkaasta tuleekin raivotar. 
Yritän pysyä rauhallisena, vaikka ensimmäistä kertaa suhteessamme pelkään kuollakseni. Hän sanoo haluavansa tappaa minut, kaikki, jokaisen. Yritän soittaa ambulanssia, hän raatelee käteni ja sähisee, kyyristyy nurkkaan kuin itseään puolustava eläin, näyttää hampaitaan ja katsoo minua murhaavasti.
Käytän tupakkaa tekosyynä, ja yritän uudelleen soittaa hätäkeskukseen. Auto tulee pian, ja hän vannoo tappavansa minut, ambulanssimiehet, itsensä. Kun lähdön hetki koittaa, hän muuttuu pelokkaaksi. Tule mukaan, älä jätä, en tahdo olla yksin, älä hylkää, auta rakas, AUTA.
Ja minä rauhoittelen, menen mukaan, pidän kiinni, ja annan ensihoitajille hänen tietonsa.

Eilen kaikki oli vielä hyvin. Tänään hän on vieroituksessa. 
Eilen minä pelkäsin häntä. Olin varma että kuolen.
Te ette tiedä miltä se tuntuu.


Kun yhtäkkiä huomaa, ettei tunnekaan ihmistä, jota rakastaa."


Kysyin hetki sitten Mitjalta, miltä hänestä tuntuu olla alkoholisti. Lakoninen vastaus kiteytti surullisen totuuden kenties liiankin hyvin.


"Normaalilta. Toisinaan ehkä vähän krapulaiselta."

Me päätettiin juoda vaan yhdet.

Olen nyt juonut nelisen tuntia, juomat alkavat loppua, eikä vieläkään humalla. Seurassani on viisi muuta ihmistä, joista kaksi tunnen, yksi on puolituttu, ja kaksi täysin uusia ihmisiä. Ennen olin äärettömän sosiaalinen ja ihmisrakas, mutta viimeaikoina olen huomannut itsessäni uuden, huolestuttavan piirteen: en uskalla enää puhua ihmisten kanssa. Ajatus small talkista tai tutustumisesta ahdistaa, päässä pyörii häiritseviä ajatuksia -

"Entä jos noi onkin kunnon ihmisiä? Jos ne on onnellisia ja käy töissä, ja niillä on täydelliset elämät? Entä jos ne huomaa musta, että dokaan liikaa ja oon täysin...irti? Hävettää."

Häpeä, niin. Osa meidän porukasta tiedostaa tilanteensa ja osaa olla siitä huolissaan. Se osa jengistä käy A-klinikalla juttelemassa, lepää ajoittain psykiatrisella osastolla, tai hakeutuu perheensä luo, jotta ei voisi juoda niin paljoa. Osa porukasta on sitä mieltä, että pitää elää kun on vielä nuori ja perheetön, vielä kun on aikaa ja mahdollisuuksia. Ja osa suhtautuu ongelmaan ylenkatseellisesti - "Ei mulla mitään ongelmaa ole. En mä ole mikään Hämeenkadun bussipysäkin juoppo joka sammuu omaan kuseensa ja oksennukseensa, mulla on kuitenkin homma ihan hallussa vielä, älä moralisoi kun juot itse yhtä paljon!"

Aina me kaikki ollaan pidetty juhlimisesta ja alkoholista, niin kauan kun ollaan toisemme tunnettu. Pari vuotta sitten homma oikeastaan lähti vasta käsistä, kun muutaman ihmisen psyyke säröili, ja seurasi pettämistä, jättämistä, ja laastarisuhteita. Itse kuuluin jälkimmäiseen porukkaan, nimenomaan laastarin ominaisuudessa. Minuun se ei vaikuttanut silloin sen kummemmin, ja pidin vielä homman hallussa, peläten sitä mitä näin ympärilläni. Yhtäkkiä ihmiset liittoutuivat toisiaan vastaan, juorusivat enemmän kuin koskaan, ja olivat jatkuvasti humalassa. Humala oli puolestaan harvoin miellyttävä, useimmiten se taittui delirium-tyyppiseksi kännipsykoosiksi, jolloin hakattiin seinää, päätä seinään, tai toisen päätä seinään.

Pikkuhiljaa homma lipsui siihen, että tiettyjä ihmisiä tavatessa päätyi aina juomaan.

"Hei, mennään käymään yksillä! Oikeesti yksillä vaan, huomenna on työpäivä niin ei viitti enempää. Ja mun vika bussikin lähtee pian."

Aamulla heräsin puolituttujen luota, hirveässä krapulassa ja työpäivän missanneena. Päivystyksessä uskottiin että olen vatsataudissa, kiitos Luoja vahvoista kurkkupastilleista ja suuvedestä.

Onko tämä todella niin arvokasta? En tiedä, kertokaa te. Olemmeko me yksin tämän asian kanssa? Media ei kirjoita nuorista naisalkoholisteista, koska hei, nuorilla naisillahan menee paremmin kuin koskaan, eikö?

Vai meneekö?

Nyt pitää lopettaa. Humalainen ystäväni nuolee korvaani, aika hakea uusi bisse.